Sinusta, isäni

-sanataideteos

Lemmi-Henrik-kirjailija-kirjallisuus-sanataide-julkaisut-haive.jpg

Sanataideteokset:


Sanataidepäiväkirja:


Sinusta, isäni

 
 
 
 
 
 
 

 

 
sinusta-isäni-sanataide-julkaisu-runous-kirjallisuus-lemmi-henrik-1.png
 

 Patterin kihinä.
laulaja laulaa katkeran kaihoisana.
yö on lampun valon takana,
muutama valaistu ikkuna, joita ei kai sopisi tutkailla. ajatukset, jotka muistuttavat omista rajoista, heikkouksista. tunne, joka odottaa kohtaamatta, virittää oloa tummaksi

mitä tapahtuisi, jos kaikki lakkaisi


sinä muutuit kuolleeksi helmikuussa päivää ennen ensimmäisen lapsesi syntymäpäivää. kysyisin sinulta, kadutko mitään, mutta en oikeasti osaisi kysyä. sinä muuttaisit takaisin taloon, jossa minä harvoin kävisin. syyttäisin sinua kaikesta siitä, mistä vain isäänsä voi syyttää: viinameri ja pelimerkit, ärtyisyys ja paha tuuli. sinä istuisit siinä uudella mustalla tekonahkaisella nojatuolillasi ja olisit yhä yksin. kysyisit, tarvinko rahaa, joka kymmenes kerta selvin päin. silloin olisi miellyttävää. seuraavalla kerralla pettyisit, nuivana katselisin seiniä, kun selität. linjan sulkeutuessa sinä tuntisit jotain. joisit siihen tunteeseen puoli lasillista.
itkin ääneen, että olen pahoillani. mietin sinut jumalan vierelle viisastuneena: kaksi vahvaa miestä ymmärtävää. toinen ymmärtäisi vain enemmän ja olisiko juurikaan mies. itkin ääneen, että minäkin olen ihminen, ja niin minä sinutkin näin. tuomitsevat mietteet ja luovutetut toiveet, katkeruus
ja jos jokin leijuisi nyt hitaasti sitten vilahtaen ikkunan ohitse, voisin kirjoittaa sen tähän, ja
patterit kihisee
mainos tungettelee taustamusiikista
sitten jyrisee metro

 
 

Etäisyydestä tuli elämäntapa ehkä elinehto. pöydän ääressä leikiten haukuttiin tyhjäksi. oliko se tunteiltaan vai järjeltään. sanattomana katsoin. kymmenen vuoden päästä lause satuttaa, kun on oppinut näkemään itsensä pitkän kolkon harhapolun rikkinäisenä kulkeneena olevan ei-enää-niin pahoinvoiva ja rikki. nojasit suu kämmeneen painautuneena toimistopöytään ja näytit siltä kuin olitkin – päiväkausiksi yksinjääneeltä. hidas ja usvan takana. aioit palata menneeseen, vanhojen kavereiden luo ja tuttuun kaupunkiin, elämään taakse jätetyn elämän.
pakattiin paku tetris-taidoilla kattoon asti. ovi lyötiin kiinni. paiskattiinko kättä, ja sinä olit ihan vähän innoissasi. kolme neljä kuukautta myöhemmin tyhjensin asuntosi – veljesi, kummitäti sekä vanha ystävä apunani. nojatuolisi halusin säästää, stereot, ihan kelvollisen tv:n. yhdeksän kuution varaston vuokrasin etäämpää. lopulta jäljelle jäi muutama myyntiin menevä astia, keräilyesineesi, stereot ja tv. kämppä oli tyhjä ennen hautajaisia. sanoin, että voimani loppuvat. setä lupasi vaimonsa kanssa siivota loppuun asunnon. yritin olla korrekti, sedän kanssa kättelin kaikki vieraat. kuusi vanhaa kaveriasi, serkku. lähisukulaiset tulivat sisään eri ovesta. tiskikoneen kanssa oli ongelmia. veljentyttösi seuralaiselta kysyin: kuinka voit. hautajaisten jälkeen mentiin asunnolle. nuorempi veljesi odotti alhaalla, sillä siskosi tuli sisään asti. mukaan lähti valtava matkalaukku, verhot, viltti sekä kaksi lakkiasi, toinen armeijasta, toinen lukiosta. alhaalla veljesi kysyi, mihin menen yöksi. ilahtunut “hyvä” oli vastaus, kun kerroin, että tyttöjen kyydillä ouluun. autossa puhuttiin jotain, jota en enää muista. oli täysin mustaa. musiikki soi kännykästä. minua vähän kauhistutti niin kuin aina pimeällä tien päällä. veljentyttösi nukkui takapenkillä. oli tunne, että olen hoitanut hommat hyvin
pöydän ääressä puhuttiin jotain tärkeitä. baari oli synkkä ja kaoottinen. kyllä minä tiedän, että välillä on tyhjä olo – ja näkyköön se muillekin
ja peltiräystäs rummuttaa
sinä kuolit helmikuussa
nyt on lokakuu
eipäs vaan syys-
kesä ihan kohta ohi, ellei ole jo
kolme päivää on ollut kylmä

 
 

Kaihoisan käheä laulaja, verhot paistavan auringon tiellä, televisio peilaa siilitukkaisen karkean miehen.
kuuntelit stereot huutaen nuoruutesi kappaleita. yritä kestää, sanoit pahoitellen, olet kodissani. tulin asunnon tarpeessa luoksesi sairastamaan, peitto harteilla ilmanvaihdon kohistessa alipaineesta, jolle et voinut mitään. rähisit televisiolle selostajan mukana. suomi teki maalin. muistin kuinka lapsena pompin pelin aikana sohvalta toiselle. kerran paljastin liikaa uusintana katsomastasi pelistä, hiljenit. sinulla oli oma huoneesi, jossa oli pistooli ja tietokone. ulko-ovessa oli avaimenreikä molemmilla puolilla. juoksin karkuun saunaan lukitun oven taakse, kun tein väärin. palautin häpeissäni ojarumpuun piilottamani sääskiverhon kappaleet. syntymäpäivillä laulettiin kurjista juhlista, kakkuun kaatui tuoremehua. paljastit rakastaneesi kerran, missattu rakkaus, joit lasin tyhjäksi yhdellä pitkällä hörpyllä.
pelasin jalkapallomanageria. sinä katsoit innostuneena tuttua leffaa, kai halusta jakaa yhteinen juttu. minä välttelin väkivaltaviihdettä, en kertonut sinulle. peitin olkapäällä teeveen, kuulokkeet peittivät repliikit, ärinän. näin sinun itkevän. pyysit anteeksi lapsuusaikojani. ajattelin, että murruitko jo liian syvältä. sanoin: saat minulta anteeksi, mutten kai koskaan antanut
kun sain uutisen kuolemastasi, suljin puhelimen ja ynähdin kivuliaasti kahdesti. äiti tuli koiran kanssa. koira oli hädissään: rescuekoira, hyvä jos viikon pelastettu. minä en tiedä, mitä tunsin. serkku soitti ja sanoin, että nyt on huono hetki. äidiltä kysyin, ei kai se ollut itsemurha. hiljeni ihan hetkeksi, mietti kai tarkkaan sanojaan. sinusta jäi jokin jälki, ikäväkin tuntuu väärältä. oli vaikea sanoa, mitä menetin. sinä pääsit eroon epätoivostasi, siitä raskaasta taakasta, jota jostain syystä rituutit perässäsi
minä en voi ymmärtää
kuuntelen dramaattista laulajaa, joka venyttää sanat kitaran tahtiin kauniin käheänä surullisena menetyksestä niin kuin kai jokainen. ulkona ei ole enää ihan niin kirkas. kohta aukaisen verhot. vanhempi poikasi tulee hakemaan taakse jättämäsi tv:n, stereot. vuoden aikana vaihdettu ehkä tuntiin mahtuvan verran sanoja. voi olla, että sinulla oli syytä olla pahoillasi. kelläpä ei
otit minut mukaasi työpaikalta viereiseen baariin. heitit tikkaa, pelasit rahapelejä, sait pokaaliksi kirjattuja oluttuoppeja. en enää muista, minne ne päätyivät. jotenkin kaikki on vain mennyt. sairaanhoitajalle sanoin, että viimeinkin käsittelen kuolemaasi. muistikuvissa poukkoillen kirjoittanut viisi runoa

 
 

Lehtipuu huojuu väsähtäneenä hienoisessa tuulessa vai huojuuko vain omiaan. valtava yksinäinen puu asfaltoidulla sisäpihalla, joka asettuu kolmeen eri tasoon. ne viimeiset illat asunnollasi, kun yritit ja yritit – voittaa ja olla häviämättä, menettämättä niitä varjelemiasi rahojasi, kun mikään muu ei tainnut täyttää ajatuksiasi, mitään muuta mihin täydellä sydämellä tarttua. tuskaisena tyytymättömyyden raivolla, kiukulla pyöräyttelit kierros kierrokselta värikkäitä numeroita, kirjaimia, merkkejä keltainen vähän tummentuneen sävyinen tuoremehuviinatuoppi käden ulottuvilla. kukaan ei kai sitten voinut mitään, ei moisille tunteille.
silmäkulmat painavat tummina. puolikirkas iltapäivä. väkipakolla olen yrittänyt onnistua ei-missään-tärkeässä. sitten pysähtynyt katsomaan tuota kirjavaa sisäpihaa, joka tuo keski-euroopan mieleeni, jostain kuvista kai. minä tiedän kyllä, että yritit parhaasi.
syytin sinua yrityksesi nurin juomisesta. veljeni korjasi hieman tuohtuneena, että pelasit ne rahat – tunteissaan oma juomisensa. sitten sinä kuolit koskaan sallimatta minun pahoitella sitä hetkeä tai sitä etäisyyttä, jonka otin. makasit mahallasi maassa niin kuin äitisikin, siskosi kertoi. “luota minuun, sairaskohtaus se oli, ihan niinkuin äidilläänkin.” minä tiesin ihan hyvin jo. kertoi odottavansa sinua unissa tervehtiin.
minä itkin sinulle ääneen viikon kuolemastasi, etsin anteeksiantoa – yhtälailla molemmille. pappi siunasi sinut latteana, puhui sairaskohtauksesta. muuta en siitä saarnasta muista. jotain rukoiltiin. minulla oli kyyneleet muutaman kerran silmillä. siskosi halasi minua tultuaan arkulta, sanoi voi, lemmi niin myötätuntoisena, että aloin itkeä. mietin, että kyllähän minä varmaan myötätuntoa herätän – näin yksin hautajaisissa. sinä makasit kai kädet ristissä valkoisessa arkussa. vai oliko se vaaleansininen. kannettiin sinut sivuovesta ulos ja kärryillä haudan suulle. hihna toimi ihan hyvin ja polveni kestivät. sain heittää ruusuni ennen kannen sulkemista mukaasi. veljesi vaimo halasi, kun virret oli veisattu. pyysin vanhempaa veljeäsi kutsumaan hautajaisvieraat pappilaan

saavuin haudallesi lyhdyn kanssa, polkupyörän lainasin ystäväni kumppanilta. pyöräilin vauhdilla repien niin kuin tapani on. et tainnut tietää sitä. yritin kertoa sinulle haudalla jotain, näyttää anteeksiantoa. hävetti aina, kun näkyi muita surijoita, vaikka supisin ja yritin olla huomaamaton. katselin muurahaista hautasi päällä. hautakivessä ei ollut vielä nimeäsi, äitisi nimi ja jokin riimi. poljin takaisin polkupyörällä. pelasin isäntäperheen kuusivuotiaan kanssa jalkapalloa. jotenkin suru väistyy pelatessa. taisi olla tiistai, kun kuulin kuolemastasi. muistan, että, kun keskviikkoisin ei ollut pelejä missään, oisin halunnut vain pelata

 
 

Katselit vichy-pullo kädessäsi ikkunasta ulos. olit innokas, hyväntuulinen. seisoskelit selkä suorana, juuri-töistä-tulleena. kohta lähtisimme lenkille. sinä kävelisit lyhyemmän kierroksen, minä kiertäisin juosten pidemmän. tavattaisiin loppumetreillä, sinä vähän enemmän hikisenä, tyytyväisenä voittajana. takaisin kotonasi kehuisin sinua, kun osasit jäädä voitolle. aamulla vähän pahantuulisena jonkin pakon, paineen alaisena, pettymyksen ja syyllisyyden tunteessa, johon kai uusi peli on ainoa vastaus, myöntäisit montako satasta vielä pelasit. oli kivan keveä keli, juuri ja juuri lämmin, pururata pehmeä. olin tyytyväinen, jaksoin juosta koko matkan. katseltiin naapuruston omakotitalojen pihoja ja jo muistettiin reitti takaisin kotia.
päivä mennyt makoillen sängyssä, miettien eilisen murheita. kitaran soitto ei ollutkaan niin helppoa kuin viimeksi kahdeksan vuotta sitten. näpyttelin häpeäissäni, ehkä välillä jokin miellyttikin. ilmassa ei mitään kertovaa. jos auringosta näkyisi venyvän säteitä, voisi ikkunaruudusta näkyvä näkymä olla krisitillinen, ilman niitä lattea, juuri ja juuri kirkas, haaleita pilviä. tulipahan mainittua. hetken huvittaa tämä latteus. pannulla odottaa jauhelihakasvispannu.
sinulla oli vähän epämukava olo puuskuttaessa. käveltiin ison marketin ohi pitkässä mutkassa, jossa ei ollut rakennuksia varrella. naapurin työkaveri tuli kylään, vuokranantajasi, mukanaan kallista viskiä. pelailin football manageria vaivautuneena. olipahan jotain, jota tehdä. tein kirjanpitoa pelistä tai muistiinpanoja. vieras oli vaikuttunut työpanoksestani, kutsuin puuhaani simulaation tutkimiseksi. suihkun lattia piti kuivata hyvin, ettei tule vahinkoja. hammasharjan muistan, en muista mistä syystä. kauppa oli tien toisella puolella. ostin sieltä jäätelön. join kahvin iltakympiltä, ja jätit jotain sanomatta. aamulla nukahdin ehkä tuntia ennnen kuin heräsit.
veli toi pienemmän tv:n ja omat lahjaksi saamani stereot, skeban, se on kitara, niin veljeni sitä kutsuu. se on musta ja vaihtanut omistajuutta niin usein, että emme muistaneet kumman se oli. tervehdin sen kämppistä, käteltiin ja olin turhan töykeä vai tökerö. vähän vain pidän hänestä. taksikuski oli ihastunut tai ehkäpä vaikuttunut sinun kookkaasta tv:stäsi. veli oli niin hermostunut tai levoton, että ei muistanut viisitoista sekuntia aiemmin saaneensa jo lupaamani kympin, hinkasi sormiaan vastakkain ja naurahti. hiljaa kannoin kamat sisälle. oli kohta jo puoliyö. minua hävetti. katsoin pelin loppuun ja yritin olla viestitse mukava veljelleni, mukana saamisen ilossa. syyllinen olo, kun sain levottomaksi. tv oli alkanut tuntumaan jo omalta, kauittimet, joiden päällä tv oli, eivät. mietin, että tein huonot vaihtokaupat, mutta teinkö siltikään ja eipähän tarvitse pelätä konfliktia. tunteita en uskaltanut näyttää. jotenkin tämmöseksi on tämä tilanne mennyt – vai ollut aina
nyt taivas on kirkas ja ikkunan ääressä lämmin. joskus olisin linkittänyt sen johonkin suureen tunteeseen viestiksi maailmalta. haluaisin kirjoittaa jotain merkittävää – nyt tähän ainakin,
kun naapuri tomuttaa mattoa ja se jyrisee suhteettoman kovana kaikuen
minä olen pahoillani

 
 
 
 

 

 
sinusta-isäni-sanataide-julkaisu-runous-kirjallisuus-lemmi-henrik-2.png
 

Haaveillut olevani rakastettu opettaja kuin robin williams siinä filmissä, suunnannäyttäjä, kasvattaja. jotenkin sellaiseen on vain vaikea yltää, sellaista roolia vetää ylleen tai sellaiseen kasvaa, olla joku, jonka puoleen käännytään, kun on kysymys. turhaapa minä valitan. minulla on oma paikkani, tyhjäksi jääneet aamut. yöllä oli unia grillinpidosta, sitä ennen leffanteosta, vai peliäkö siinä suunniteltiin, kenties elämää, että millä tavoin hankitaan kassakaapista jotain, jotain vain. mitä, se ei ollut tärkeää. yritin päästä eroon jostain, luultavasti veljestäni. lähdin muka toiseen suuntaan sitten vaihdoin suuntaa. kohta perässä hyppäsi lauma ihmisiä, ketä lie, kahlasivat lanteita myöten mudassa
oli tyytymätön olo
en oikein tiedä, mihin olet mennyt, jos minnekään. on vaikea uskoa mihinkään teoriaan. loppujen lopuksi olet olematta täällä ja kuvittelen sinun kuvaasi, hyvin hiljaista ja väliin tietäväisen ovelaa, väliin tyyntä ja huojentunutta. en nähnyt ruumistasi arkussa, en sen kuolinviestisi jälkeen ollenkaan. minulle sinä olet vieläkin makaamassa mahallasi asunnossasi, vaikka minä kävin kyllä siellä, etkä ollut siellä enää. vaikka mistäpä minä moisia asioita tietäisin: selvitän narua, joka on loppujen lopuksi vain minä itse. niin minä ihmisen ajattelun kuvaisin, vaikka hyvin vajaaksi sellainenkin kuva jää. mikäpä ei, kun ihmiset ovat vain tällaisia; vaikeaa on käsitteellisiä asioita konkretisoida. unet kertovat nekin jotain, käsitteitä, arvoja, tunteita, taakkoja. sitten sitä herää ja elää päivän unet mukanaan joka teossa. aamukahvi vielä juomatta. kertaalleen mietin, että kuolevat sukupolvet siirtyvät elävien sisään. jotain käsitteellistä sekin kertoo. loppujen lopuksi tuntui heti eriltä olla itse suorassa linjassa jälkeläisketjussa se vanhin mies.
kannettiin pappa sohvalta sänkyyn. avasit jotenkin säikynoloisena ulko-ovea. en silloin ymmärtänyt, mitä pelkäsit. oli juonut itsensä sammuksiin. riisuitko päällysvaatteet päältään, ja lähdimme pois. kuolinvuoteella katsoi minua ihmetellen pitkään niin kuin olisi nähnyt jotain tärkeää, ei sanonut mitään. hautajaisissa haudalla virsienveisuussa tuli niin heikko olo, että pyysin päästä autolle. sitten pappilassa istuin veljesi pöytään, kun näytti yksinäiseltä. riitelivät jostain lainatusta tonnista. vai oliko se äitisi hautajaisissa. jotenkin ne ajat sekoittuvat. pari kuukautta oli väliä. sinä aloit silloin lopullisesti juomaan. kymmenisen vuotta kestit. nuotion äärellä sanoit ylpeänä: mummilla ei ollut yhtään pahaa ajatusta kenestäkään. minä sanoin, että toivon mukaan oli. oli pimeä ja molemmat hyvin humalassa. puhuttiin sillä reissulla paljon, enemmän kuin koskaan. en muista enää mistä. oltiin kaksi ihmistä, joilla oli jotain yhteistä erillään muista. saunottiin ja puhuttiin – molemmat aika vauhkona. mietin, että tänään tulee vaikea päivä, pitkä ja tyhjä, kaupassa tullen käymään.

 
 

Onnellisen perheen talossa: turvallinen hiljaisuus, ilmastoinnin kohina, päiväunten korina. kello tikittää, naksahtelee laiskasti. saavuin junalla ic 25, vaunu 6 paikka 66, yläkerta. vähän kauhistutti. minuutit kuluivat hitaasti, tuskastutti väenpaljouskin. ikkunaa tuijottelin päiden yli. sitten hattu silmillä ajattelin ja odotin ja odotin. sinä et ole täällä enää. täällä on kylmä. takki jäi kotiin. maalattiin isäntäperheen uuteen kotiin takka mustaksi. ehdotin taustamusiikiksi rollareita. cd-levysi lahjoitin veljellesi, dvd-levyt myin tornin kanssa toiselle. tarjosi neljää kymmentä euroa, sanoin saat kahdella kympillä. jäi mietityttään. kuvittelin sinut tuskastuneena katselemassa perääni, kauppamiehen. tullessani jälkeesi jääneelle asunnolle, setä kysyi minulta: missä lemmi on. nostin hattua tullakseni tunnistetuksi. antoi neljäkymppiä, jottei joutuisi viemään kanssamme kamoja ouluun. mietin, että reilu on reilu ja hyvä tässä tilanteessa olla ystävällinen: muiden apujen armoilla. limsakoneesi annoin kiitokseksi kummitädille, kaverille taulusi. kaveri pakkasi peräkärryyn ensin pyörän keskelle kärryä, sitten nojatuolin pystyyn, sitten laatikon nojatuolin päälle. et ole tainnut pelata koskaan tetristä, totesin. pyörä jäi tornioon. nyt se on täällä oulussa. mietin, että sen voisi vaihtaa naistenpyörään, äiti tarvitsisi uuden. kuitti on tosin hukassa ja tuntuu vähän epämiellyttävältä myydä ilman. ennen, kun hautaan otettiin mukaan tärkeimmät omistuksensa, oli helpompaa. paitsi, että tuskin oli. mutta mieluusti olisin sallinut, että olisit saanut kaiken pitää, rahat ja kaiken. lahjoitan kymmennyksen muistoksesi. ensin mietin, että riippuvuustyöhön, mutta, kun lahjoituskohde on vaikea löytää, voisin kirkon kautta auttaa kotimaanavussa. viiden minuutin tirsat ovat suhteellisia. sitten suhisee suihku, lorisee. jotenkin tällaista hyväntuulista, kenties onnellista, arkea en ole nähnyt juuri ennen. sinä tuskin muistelit lämmöllä niitä aikoja, huutoa ja itkua ja riitelyä. tässä iässä sitä vasta ymmärtää, mitä lapsuus on, perhe.

 
 

Viisivuotiaana kysymyksillä on merkitystä, sanoilla, teoilla on. tarpeet, niitä on. turva – on tai ei. äiti huutaa hysteerisenä juuri ja juuri järjissään, kävelee repivin askelin, kohta itkee. “tee jotain!” sanat syöpymässä mieleeni. raivoisat, vauhkot askeleet kumisevat hetken. släsh, släts, huutoa, hysteeristä itkua. kolkko tumma eteinen ja laskeutuva kellertävä valo keittiöstä.
sinä olit tätä ikääni nuorempi – velvollisuudet ja tavat ja kokemukset taakkanasi, kyllä minä tiedän. reflektiokykyä minä olen miettinyt. pysähdyitkö koskaan mihinkään hetkeen. vai oliko se kaupunki, se vuosikymmen, se suku, kortteli sinussa niin vahvasti, ettet osannut muuta. isänpäivän jälkeisenä viikonloppuna muutit siihen samaan kerrostaloon. kuusi kuukautta aiemmin itkit ja pyysit anteeksi menneitä, kymmenen kuukautta myöhemmin kirjoitan nämä sanat.
puhuttiin eilen katkeruudesta, kyvystä olla armollinen, vihasta, kaunasta. istuttiin saunasta tulleina, onnelisen perheen isäntä ja minä. oli helppo puhua. puhuttiin näistä runoista. sinä olit aiheena, jatkuvasti eräänlaisena ristileikkauksena. taisin sanoa, että kyllä minussa katkeruuttakin on ja on ollut, helpompaa nyt olla kohtaasi armollinen, päästää irti niistä tunteista tai jotain sellaista. katseltiin tummaa takapihaa tupakansavussa.
tunteet ovat moninaisia. niinhän ne kaikilla ovat
tänään nuorin meistä itki ja pää oli nuupallaan, istui takapenkillä, sanoi, en halua olla tässä. jonotettiin tuplajuustohampurilaisia autokaistalla. halusi omansa ilman juustoa – pelkällä ketsupilla. minä otin kerroshampurilaisen ilman ketsuppia, kuivana ja ranskalaisitta. pidin sylissäni läppäriä. jalkapalloselostajan ääni kuului hiljaisempina hetkinä. sanoin, että nälkä lähtee kohta ja sitten on parempi olo. minuutin päästä säteillen katseli puhelimesta jotain ilakointia tai no jotain pirteää remua. sinä kerroit, että lapsena kuljit isäsi mukana ajoreissuilla. äitisi vakooja vai este isällesi, se oli myöhemmin siitä jonkin sortin spekulaatio. se siitä onnellisesta lapsuudesta. se siitä tasaisesta elämästä. helppo tuomita ja vetää viivoja suoriksi.
ajettiin kalaan. muistan autotien, joka oli kalteva mutkissa, cd-kansiot, joista oli helppo tehdä ratkaisu: kolme samaa levyä, joita syötin soittimeen. ainoat hetket, kun puhuttiin. automatkat oli reissun kivointa aikaa paitsi, että kalassa oli kyllä jännittävää. veljesi luona sanoin ehkä kaksi sanaa tai ehkä emäntä kysyi kohteliaasti jotain, johon oli vaikea vastata laveasti. minua hermostutti ja oli epämukava olo. kahdestaan oli kuitenkin helpompi olla. joskus isoisä oli mukana – vanha mies jotenkin värikkäämpänä kuin kodissaan vai elävämpänä. kahlattiin niin pitkälle kuin päästiin. sinä pääsit kymmeniä metrejä pidemmälle veljen vihreät kahluuhousut jaloissasi. otit kuvan minun seitsemän kilon kalasta ja omasta kymmenkiloisestasi. mummi oli vähän hapan, kun tuotiin kilotolkulla haukea. harvemmin sitä valmistettiin. jotenkin vaikutit lyödyltä, kun pakastin löytiin kiinni. lähdettiin viemään loput veljesi pakkaseen.
vuosia vielä puhuttiin tunnin väsytystaistelustasi – ylpeinä. olit aina hetken ilahtuneen oloinen. se hehku sammui aina seuraavassa hetkessä. sairaanhoitajalla kerroin olevani ylpeä uudesta runostani. oli iloisesti yllättynyt, katseli jotenkin syvän myötätunteisesti. vanha tuttu, auttanut minut vaikeista ajoista. edellisenä iltana oli veljesi kysynyt puhelimessa, olenko miettinyt kirjoittaa näistä ajoista – jotenkin kannustavana. todettiin, että ehkä olisit enemmän ylpeä kuin loukkaantunut. mutta joku loukkaantuu varmasti. kirjoittajalehdessä sanottiin, että, jos haluaa kirjoittaa jotain merkittävää, täytyy olla valmis tulemaan tuomituksi. mitäpä siihen sanoisi. puoli vuotta oli mahdoton kirjoittaa. sitten sinä kuolit ja eräänä päivänä mietin, että minkä minä voin sille, että eivät ymmärrä ja sitten kirjoitin sen uuden runon. tänään kymmenen runoa myöhemmin jälkesi ei ole enää niin raskas, kuvasi on vähemmän synkkä. minä istun vierasvuoteella ja kurkku on sillä tavalla kipeä, että huomenna olen joko kipeä tai unohtanut koko asian. mietin, että näissä runoissa sinä jäät jotenkin syrjään, varjostamaan jokaista sivua – mykkänä. on yli puolen yön ja minulla syyllinen olo, kun en osaa lopettaa kirjoittamista, vaikka olisi hyvä nukkua ja hoitaa velvoitteet sitä ennen tai no rutiinit – ja vaikka tästä runosta tuskin tulee edes erityisen hyvä.

 
 

“Nyt olemme sodassa”. molemmilla oli kaksi ammusta, minulla jousipyssy, onnellisen perheen lapsella futuristisennäköinen kivääri. juoksin käytävän poikki ja kierähdin jaloilleni. “nyt minulla on kilpi”. sängyn taa pääsee piiloon, sen alle tai peitto päällä on panssaria
isäntä kysyy, sovitaanko riita siten, että ei kiukutella, kun pitää pestä hiukset. sinä tulit pelistä hikisenä vaimosi lapsuudenkotiin ja hoputit ärtyisänä perheesi autoon. leikit jäi kesken ja kai se oli huutoa ja itkua, taisi olla aina.
käytiin kaupungissa, josta vuotta aiemmin noudin amatööripalkintoni. silloin mukana oli äiti ja äidin miesystävä, joka torkahteli katsomossa. esityksessä oli yksi runoni, en oikein muista mikä. se lausuttiin moniäänisesti. sain käteeni ruusun ja kirjekuoren. jännitti koko reissun ajan jokainen sana ja askel, ilmekin. tällä seuraavalla reissulla sinä kävelit apteekkiin hakemaan masennuslääkkeitä, sanoit, olen tainnut olla viime aikoina ärtyisä. mökillä olit helposti kimpaantuva, ruokapöydässä kiukkusit naisystävällesi, minulle et koskaan
mietin, kun isäntäperheen lapsi kiukutteli, että suuttuisinko omalle lapselleni ja tulisiko tunnelukkoja, huutoa ja raivoa. sitä minä en voi tietää. muutenkin maltinmenetys pelottaa. veli heitti kahvinkeittimen seinään, kaatoi lipaston ja polki jalalla taustavanerin säpäleiksi. tilanteen lauettua minä istuin lipaston rämän vierellä oviaukolla ja katselin häntä. heitti cd-levyllä ärsyyntyneenä. on ollut pahempaakin. pitkä tie on ollut löytää tämä rauha. jokin intialainen ihmistyyppianalyysi sanoi, että minunkaltaiseni ihminen menee vihalla rikki – vai vialle. syvältä kalvava viha. ihastelin ystäväni sovinnontekoa. teki mieli kehua kumppaninsa kuullen. pelattiin korttipeliä. jotenkin rauha laskeutuu tähän taloon keveästi. minulla se oli piilevää tai pettävää: kun oli rauhallista, pelotti ehkä enemmän. mummolassa istuin korkealla haalistuneen punaisella jakkaralla, katselin odottavaisena ruokapöytään, jonka äärelle aikuiset aina kokoontuivat. kerran illassa, joskus harvemmin, ihaillen todettiin, että olenpa minä rauhallinen. veli kiukutteli lattialla. näytti siltä, että salkku olisi sopinut hyvin käteen ja harmaa villainen lippalakki ja viisi kokoa liian suuri 50-luvun takki. sellainen habitus. hyökkäili vuosikausia kimppuuni, jos vilkaisin väärällä tavalla. taitaa olla ihan kelpo suoritus, että olen järjissäni, osaan kertoa, mitä on tunnetaito, ymmärtää miksi tuntuu tältä. on minulla syytä olla kiitollinenkin. iltaisin kertaan niitäkin syitä, harmit, huolet ja taakat, ilonaiheet ja onnistumiset, yhden hyvän puolen itsestäni. sanon: olkoon minulla voimaa ja rohkeutta hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
heräsin kädet ristissä painajaiseen. ensin taisteltiin pahaa vastaan, ja sitten joku päätti paljastaa minut, mustan häilyvän hengen, jolla oli pitkä huppu laskeutuvana kasvoille – joita ei ollut. ihmettelin ristittyjä käsiäni, levitin käteni, sitten ristin jälleen. oli turvallinen olo. nukahdin uudelleen. sinä sanoit, että uskonto on kävelykeppi – vai kainalosauva. ihan niin kuin niissä olisi jotain vikaa. sellaisia sanoja sanoo pahoinvoivat ihmiset, olen alkanut ymmärtää, saanut kumaran postuurini suoremmaksi, päälle siistimmät vaatteet, pilkkeen takaisin silmäkulmaan, miltei onnellisen näköiset silmät, muutaman kiltin, myötätuntoisen ilmeen, jotka nousevat joskus peiliinkin katsoessa. kymmenen vuotta sitten hait minut mökiltä itkevänä. mentiin kemin keskussairaalaan. sain rivin rauhoittavia, ajeltiin hiljaisina takaisin. kuinka synkkiä olivat katutolpat, huojuvat puut, katuvalot silloin. siitä alkoi tämä matka, joka päättyy joku päivä onneen, rauhaan tai huojennukseen, alan olla luottavainen, ainakin toiveikas
tavallaan leskeksi jo toistamiseen jäänyt naisystäväsi kertoi – jotenkin tyhjän hämillään – viimeisistä kuukausistasi vantaalla, että itkitte yhdessä parvekkeellasi. sinä olit niin rikki, että puhuit parvekkeelta hyppäämisestä. muutamalla sanalla olit vihjannut minullekin. jotenkin sitä on vain niin voimaton. sitten hetkessä sinä olit poissa, ja minä järjestelin sukulaisten kanssa hautajaisia. veli aikoi seurata sinua heti hautajaisten jälkeen, oli hädissään koko matkasta sinne. äiti ja nuorempi veljesi antoi luvan olla tulematta. tänään on vielä hengissä
viimeksi kun olin täällä minä nukuin kolmet kalsarit jalassa, kolmella täkillä. nyt riittää täkki ja yhdet kalsarit verkkarien kanssa, kahdet villasukat. ilmastointi kohisee nurkasta vai onko se patterinputki. syyllinen olo kirjoittaa vaikeista asioista. en tiedä voiko tätäkään runoa näyttää kenellekään – vaikka loppujen lopuksi taitaa myötätunnosta olla kyse, tuntuu hieman surulliselta, avuttomalta tässä istuessa suu vähän mutrussa
ja, kun tässä maailmassa niin monet ovat rikki, … tätä lausetta en osaa päättää. sinä et koskaan löytänyt reittiä pois tai ehkäpä juuri jonnekkin – olkoon sen nimi onni tai rauha. työkaverisi oli sanonut sinulle, että oletpa outo, ja sisko ei ollut soittanut koko päivänä. sait kolmentoista kuukauden palkan lopulta – kohtalokkaasti. siltä se hieman tuntuikin ensi kertaa kuullessani: lohikäärme makaamassa aarteensa päällä. saunasta tultaessa puhuit matkasta kaivamaan kultaa, pyysit mukaan kuuntelemaan seesteiseen lappiin generaattoria ja lappamaan soraa jonkinlaiselle hihnalle kai. erorahat oli vielä silloin vain haaveena. sait bipolariin lääkkeet ennen kuolemaasi. lääkkeet tosin jäivät apteekkiin odottamaan. katkon ovet lyötiin nenäsi edessä kiinni; lääkäri oli unohtanut kirjoittaa lähetteen. viinapullot oli siivottu pois, kun saavuin asuntoosi. olin varma, että lattialla olisi jälki ulosteista, kummitustalon tunnelmasta. jotenkin se oli vain asunto, vaikka kokoajan oli virinnyt olo. kämppä tyhjeni yllättävän nopeaa. kummitädille päätin ostaa käsinvalmistettuja konvehteja rasian, marimekolta kiitoslahjan, kylkiäisiksi kirjoittaa kirjeen suoraan sydämestä. sanoa: Kiitos. En unohda. Olin aika yksin. eilen mietin voiko näitä runoja joskus julkaista – ja mitä siitä seuraa, onko se oikein. tänään mietin, että tärkeintä on kirjoittaa. pysähdyin kirjoittaessa ja mietin. syyllisyys seuraa perässä, vaikenemisen paino. aitous, rehellisyys ja suoruus vievät eteenpäin. puolen vuoden päästä en enää kirjoita runojani sinulle, ja sitten nämä runot ovat tehty ja ovat jossain, ja minulla on tarve murtaa tämä hiljaisuuden paino

 
 

Isäntäperheen lapsi makoilee keinussa, jonka korista tuli jotain mieleen, jokin laakea ja kiiltävä, kilpi tai vaskooli tai jokin, ehkä täyttämättömän ilmapallon kärki. pyytää vauhtia – kohtuudella. olisin laittanut rohkeammatkin vauhdit sellaiseen oppineena. heijaa siinä minuuttikaupalla. sitten vieressä on toinen lapsi. kohtaavat katseet, pitkä hämmentävä tuijotus. laskee päänsä vaivautuneena
minua vähän karmi sen toisen lapsen vaativa ja tunnekylmä tuijotus. isäntäperheen lapsi herkkä hymyyn, jos vain tilaisuus annetaan. mietin itseäni. juoksi leikkipuiston 33 sekuntiin ympäri. tosin ajanpito alkoi kahdestakymmenestä yhdeksästä sekunnista kymmenen metriä ennen maalia. paluumatkalla katsottiin kelloja. kukaan muu ei sellaista kaivannut, nuorimmaisin ei ollut varma kumman haluaisi mieluummin moottorikelkan vai rannekellon. säästöpossussa kelkkaan kerätyt rahat. kahvilassa syötiin mustikkapullat valkosuklaakuorukkeella mieheen. isäntä ja emäntä söivät leivokset. latte, vesilasi, cappuccino ja suodatinkahvi maidolla lautasten vierillä. ilahdutti katsoa lapsen iloa
keittiönpöydän äärellä yritin pitää keskustelua yllä. puhuttiin uruista, kännykän soittoharjoitepelistä, päiväkodista, sen alle alle sadasta kävijästä. tarkempaan määrään ei saatu rajatuksi. päiväkodin pisin tai melkein.

riitelin serkun kanssa puhelimessa. oli hankkinut krapulan. kaikki oli vaikeaa ja hidasta ja rajallinen määrä aikaa. kiivastui takaisin. eipä sitten huvittanut koko juttu. ei ole silläkään ollut helppoa, veljentytölläsi. asioita, joista on mahdoton puhua ilman, että sanat muuttuisivat mielettömiksi tahi tunteet, faktat. muistan, kun pikkuprinsessana leikki nukketalolla mummolan olohuoneen lattialla kaiken keskiössä. mummolassa varastin kerran tupakanpuruja laatikosta. tyttö kärähti samasta. siskosi varotteli mummoa varkaasta, kysyi kerran sinulta, mikä minua vaivaa; hakkasin nyrkkeilysäkkiä tuntitolkulla rystyset verillä kylpytakin vyöt vain suojana. mummo kysyi, mitä minä haluan; kävin kolmesti viikon aikana kylässä. tuskin tarkoitti pahaa. siihen jäi ne reissut…
on ollut tapana reissussa nuuskata, paluumatkan jälkeen kotikaupungissa heittää loput menemään, kärsiä nikkikset. ne syntyy nopeaa. syyllinen olo tästäkin. onhan siihen tietty syytäkin tai no ainakin huonoon omatuntoon. riskaabelia leikkiä. ”olen pahoillani” sinä kirjoitit siihen kirjeeseesi, joka löydettiin. se oli alleviivattu kolmesti. kyllä minä ymmärrän sinua. teit varmasti kaikkesi. ne viimeisten viikkojen taistelut ja ne toiset viimeisten vuosien ja ne vuosikymmenten. anna sinä anteeksi minulle niin ollaan sujut. feikki lause, olen pahoillani. joitain asioita on vaikea antaa anteeksi. kyllä minä sinua syytän, vaikka epäreilua se onkin niin kuin tunteet helposti – epäonnistuneesta lapsuudesta, veljeni huonosta voinnista, jäljistä, joita jätit äitiini. näistä en koskaan päässyt kanssasi puhumaan. viimeiset vuodet olit niin särkyvänoloinen. kun kertaalleen puhuttiin, jäit kotiisi murtuneena, bussissa mietin oletko enää pitkään elossa. kyllä minä haluaisin antaa anteeksi. joku päivä annankin. jos olisit kertonut lapsuudestasi ja miksi ne ajat ovat vaiettuja, olisi helpompaa. veljellesi ehdotin kahdesti, että tullessani käymään voitaisiin puhua lapsuudestasi ja nuoruudestasi. hyvin vaitonainen oli vastaus. siskosi sanoi, että hänellä on vaikka kuinka tarinoita. aika valoisia ovat ne tarinat, luulen. vaikka enpä tiedä, ehkäpä minä viimein oppisin sinut. muutama viikko kuolemastasi aloin kirjoittaa proosaa, jossa kertoja kertoi isästään. kun pääsin kohtaan, jossa tämä ”isäni” kuolee kaatuen mahalleen etuhampaansa rikkoen, oli niin estynyt ja virinnyt olo, että se tarina jäi. jonkinlaisen luvan kirjoittaa sain veljeltäsi, vaikka hänkin tullee järkyttymään, jos näitä runoja joskus lukee. toleranssi nuuskaan kasvaa viikossa jo kovaksi. musta kiekko varoittaa käyttämästä. sinä olit hyvin tyytyväinen, kun vuosikymmen sitten lopetin, ylpeä miltei. kova paikka nähdä poikansa tekevän samat virheet. aika suureksi kasvaa todennäköisyys aloittaa, jos toinen vanhemmista polttaa. taitaa aika kiittämättömäksi jäädä vanhemman rooli – ainakin näinä päivinä, kun kaikki virheet on kirjaan kirjoitettu. enkä tarkoita tätä kirjaa. vaikka onhan niitä tässäkin

tänään ei leikitty sodasta. isäntä voitti kahdesti muistipelin, illalla pelin, joka vaatii resurssien hallintaa: kapitalistin lahjoja – virrannut veressä jo syntyessä. vieläkin vaikea niitä arvoja arvostaa. hoiteli miljoonan talokauppaa viimeksi, myynyt jo puolellatoista taloja kuluvaan vuoteen. kymmenen vuotta sitten sanoin kuullesi, etten ottaisi vastaan sadan tonnin mersua, jos joku sellaista haluaisi tarjota. :minun materialistiset tarpeeni. henkistä pääomaa olen etsinyt jo teini-iästä, ihaillut munkkeja ja teologeja, antiikin filosofeja. sinä olit silloin ihmeissäsi, automies, haaveilit porschesta, oliko se 911. kerran vastasin, että ehkä vielä pappana sellaisella ajelet. omistit siitä pienoismallin ja toisen eri mallista. sen toisen lahjoitin tämän perheen lapselle asunnontyhjennysreissun päätteeksi. sain innostumaan porscheista. ajattelin, että sinä katselet jossain tyytyväisenä. mietin, että näistä runoista tulee liian pitkiä ja lauseista liian rikkaita ja laveita. mutta näin minä nyt kirjoitan, kun yritän olla totta ja aito. vuosikaudet meni valehdellessa, vetäen jotain roolia. ikää oli 31, kun erään kerran rukoillessa tuntui hölmöltä esittää mitään. kutakuinkin vuosi on tullut treenattua sitten rehellisyyttä, aitoutta, etsittyä itseäni. nyt olen tässä vaiheessa, että sanoista on suurin osa totta, ilmeistä. istun selkä suorassa kolkytvuotissyntymäpäivänäni minulle lahjoittamasi läppärin ääressä kirjoittamassa ja luotan omiin tunteisiini, olen avoin niistä, opettelen olemaan
et tätäkään päivää päässyt näkemään

 
 

Mustikkapulla jäi vajaaksi, latte puolilleen. olo oli epämukava. nieleskelin kiukkuani. istuin cafe bisketin perimmäisessä nurkassa ja yritin olla ystävällinen, puhua mukavia. käsittelemättömät asiat, peitetyt tunteet, arvostamattomaksi jääneet tunteet. joistain hetkistä on vaikea saada otetta. tuijottelin etäisyyteen. peilistä katseli tuima katse, joka oli vaikea omakseen tunnustaa. baristat ja tarjoilijat yhtä tuimina. loukkaannuin hymyttömyydestä. ja peilistä katseli se tuima katse
jotkut päivät ovat vaikeita
eleettömiä sanoja ruokapöydässä. jäin emännän ja vieraan keskustellessa syrjäiseksi. sellainen oli olokin. miettinyt pitkään sosiaalisia taitojani, tarkkaillut ja peilaillut, lapsuudessa kai opittuja, nuoruudessa harjoitettuja, pikkuhiljaa hiottuja, usein turhan karkeita ja vauhkoja, vahvoja, jyrääviä. syntymäpäivilläsi oli työkaverisi vieraana. minä tulin velvollisuudentunteesta: syvältä sisältä kumpuava motiivi. istuskelin keittiössä, join kupillisen teetä ja kuuntelin. sinä vouhkasit vauhkona ensin työlaeista, sitten liitoista ja kehotit ja kehotit ja vakuuttelit liittymään mukaan. tuntui, että sydämesi oli haljeta. oli hyvin toissijainen olo. tulit hyvästelemään ja huomasit minutkin, niin tohkeissasi mesunnut tuntia täyteen
pois bussipysäkille kulki pieni polku niityn halki. oikealla sivulla korkeat puut. sitten lätäkköinen soratie. kuukauden päästä minun synttärini. ne pidettiin luonasi. istuuduit pöytään ja pöytä tyhjeni. ärjähdit: miksi kaikkoatte, haisenko minä vai. olit äitini mielestä surullisen näköinen, kun nousimme taksiin, yksinäinen ja hyljätty
theseus perässään keri auki villalankaa
kulkiessaan kohti minotaurusta ja sankarityötään
jostain luin, että eskapismiin on kolmenlaisia syitä. antiikin kreikassa lääkkeellä oli kaksinainen nimi: lääke ja myrkky, pharmakeia
onnellisen perheen lapsi kaverinsa kanssa huuteli pystyttämäänsä pitseriaan, jossa ruoka saatiin valmiiksi, vaikka hella oli edellisenä päivänä viety kellariin. banaania oli tarjolla, mansikoita, spagettia, jäätelöä ja kaikkea. katselin ja kuuntelin. oli niin tyhjä olo, että en vain jaksanut lähteä leikkiin mukaan. isäntä tilasi puuron, jonka palautti pohjaan palaneena, banaanin, veden ja kahvin, sai mansikoita kaupan päälle. pyysin tilamaan minulle jäätelön, kehuin mansikoita. siihen jäi minun panokseni. mietin, että onneksi ei ole minun lapsiani. tosin ehkä tuntuisi tärkeämmältä ja antaisin ennemän, jos olisi. loppuillasta yritin antaa pariskunnalle yhteistä aikaa. alkaa tuntumaan tiellä-olevalta. huomiselle on liput varattu takaisin kotiin, jossa saattaa odottaa kriisi, kun pakastin on temppuillut. musiikki soi ja minulla on pingottunut olo. haluttanut vain huutaa koko päivä. tyytymyttämyys, ärtymys, kiukku padottu. näitä minun haasteitani. niiden alkuperää on tullut jäljiteltyä, pohdittua ja käsiteltyä. rikkinäisten ihmisten planeetta. siihen se teoria lopulta päätyy, sukupolvi sukupolvelta, ihmissuhde ihmissuhteelta. olisi kai syytä vain oppia elämään, rakentaa elämä resun alun päälle, vaikean keskivaiheen ja orastavan... onnen
veljentyttösi kertoi ystäviensä outoilusta, että miksi kaikki hänen ympärillään sekoilevat, että herättääkö jokin hänessä outoa käytöstä. en jaksanut lähteä spekuloimaan. en jaksanut juuri muutakaan. kirjoitin pieneen vihkoonsa pienen runon, joka päättyi sanoihin ”lusikka on pitkä”. nolotti pullanjämä, puolikkaaksi jäänyt kahvi. sanoin: minulla on epämukavaa täällä. käveltiin kirpparille, molemmat kylmästä kärsien: syyskuun talvi. kirpparilta ostin tumman villakangastakin. myyjälle sanoin: takkia ei tarvitse pakata, laitan päälle lämmikkeeksi. onhan siellä melkoinen vihuri, hymyili hyvästellessä. ulkona huomasin, että kankaassa oli ohuen ohuet violetit pysty- ja vaakaraidat. kuutisen vuotta sitten sanoin, jos joku haluaa minut tuomita huolittelemattomasta ulkoasustani, niin siitä vaan. viime syksynä – kampissa majapaikkaa pitäen – opin pitämään kaupassa käydessäkin suoria housuja, pitkää mustaa takkia, nahkakenkiä, harmaata villakankaista lippalakkia. sinä olit jotenkin aina vain torniolainen, vaatteiltasi, tavoiltasi, mielipiteiltäsi. minä lähdin sieltä karkuun etsimään vapautta. muutin veljen vuokraamaan kolmioon oppimaan lisää siitä mielensynkkyydestä, inhosta ja halveksunnasta. opettaja sanoi orivedellä: mikä arvonihilisti! luin runojani. olin kertonut menneistä aatteistani. sanoi toiselle ohittaessaan meidät ruokapöydässä: pidä tästä hyvää huolta. näki kai miten tiukoilla olin, sisältä rikki ja revitty. siellä opin rakastamaan ja pettymään. kaihoisana kirjoittelin sadottain runoja: kisällin oppini. sitten kirjoitin kolmiosaisen vauhkon ja hurjan katselmuksen nykyajasta, kapitalismista ja thanatoksesta. :seuraavat sata runoani. kävelin synkkänä yöt kierrellen töölönlahden ja baanaa pitkin takaisin. itkin ja muserruin. eräänä yönä päiväkausia armoa itkettyäni polvistuin ja rukoilin. aloin joogaamaan joka päivä, hengitysharjoitukset, syvärentoutukset, mindfullnesstreenit tein myös. puolessa vuodessa oli huojentunut olo. vuosi eteenpäin kurinalaisesti elättyäni olen nyt tässä ja on ajoittain hyvä olla, kuuntelen kaihoisia lauluja ja kaipaan elämää, kirjoitan sinusta runoja, yritän käsitellä ja kohdata tunteet, jotka ovat nousseet, kasata kaiken rikkinäisen siihen logiikkaan, jota runot ovat
ja jos minä sinua kohtaan näinä päivinä rikon, anna anteeksi

olen sinun lapsesi

ylpeilit meidän lahjoillamme sisaruksillesi, minun ja veljeni. kerran soitettiin yhdessä wicked love. olit pakahtua, taisit kuvata videolle. istuttiin keittiön tuoleilla olohuoneen ikkunan edessä, ja minulla oli itsetietoinen olo ja vaivatunut – juurikaan vuosiin koskenut kitaraan. ennen reissuun lähtöä soitin ja lauloin
”voi ei, näen pimeyden
tiesitkö kuinka paljon sinua rakastan
tuntui väärältä laulaa tunteella, tunnelma kaunis vaan sanat synkät ja teemaltaan omalta osaltani ohitetun tuntuiset, mutta teki myös hyvääkin. siten joku päivä joku ehkä luettuaan nämä runot, samaistuttuaan vahvasti, menettää sen kosketuspinnan ja unohtaa. ja niin etäiseksi nämä jäävät lopulta minullekin
ehkä silti yhä uudelleen joku ottaa nämä sanat omakseen

 
 

Nelivuotias konttaa vaunua edes taa, rähisee, läähättää, kompuroi ja haukahtaa, on nimeltään lassie ehkä lasse, haukahtaa, kun kutsutaan. juna kulkee väärään suuntaan, siltä se tuntuu. vähän huimaa, kun puut vilahtelee ohitse, vähän hitaampaa hiekkatiet ja pellot. puissa on keltaisia lehtiä. tuntuu, että toissapäivänä ei vielä ollut. lapsilla on erilaisia lahjoja: toinen lukee kirjaa ääneen, intoilee, kun joku muukin on neljävuotias, toinen pelaa lautapelejä ja saa kehuja päiväkodista, yksi on kiltti ja saa pyynnön katsoa äitiin. junaan myytiin enää kolmea ikkunapaikkaa. yhdellä istun, toinen on edessä, tuossa vasemmalla kolmas, jossa ei vielä istu ketään. olisi kiva, jos viereen ei istuisi kukaan. tulee epämukava olo. kai se on se henkilökohtainen tila, joka joutuu venymään vai onko se vetäytymään. juna on puolessa tunnissa 16 minuuttia myöhässä. sinulla oli humalassa tilaavievä aura. tuntui, että olit puoli metriä leveä. läheisriippuvuudesta minulla on mielikuva, että puu kasvaa tummaa pyöreää kiveä väistäen, lopulta vapautuu, pääsee täyttämään oman muotonsa. vai onko se puu. sellainen tunne, että on ollut mahdoton olla luontainen, sellainen kuin minusta olisi pitänyt tulla. näin sitä jäsennellään omaa elämää. okran ja vihreän kirjava seinä väreilee ikkunassa. väliin aukeaa vihreä niitty – tai no, minun luonnontietämykseni on rajallista. jääköön niityksi. sitten on pino puita, jotka olisi haaste saada yhden elämän aikana takassa poltetuksi. kuinka monta vuotta elämää läjässä, kun katselen vuosirenkaita. viisi raidetta vierekkäin, lätäkkö
pieniä ruskeita kasveja, heinää
jotenkin koko matka on mennyt tohinassa. tuli lähdettyäkin niin yllättäen. ”pitää liikkua sillä nopeudella, että sielu pysyy mukana” oli eräänlainen viisaus. pistänyt olon jotenkin kipeäksi, oman perheen kaipuu kai herännyt, halun ratkaista näitä haasteita, jotka tekee elämän jatkamisen vaikeaksi. huomenna saattaa olla turhautunut olo, kenties tyytymätön, ainakin vähän tyhjä ja haikea. tai mistäpä sitä tietää. tunteiden liikkeet ja vaihtelut eräänlainen mysteeri, ainakin kompleksi tässä systeemissä, joka on ihminen ihmisten seassa
kaverin kanssa tuli käveltyä tornion katua miettien platonia, kuvia, käsitteitä, potentiaa. oli helppo unohtaa itsensä, sanoa profetaalisia sanoja, ennakoida ja väittää: minua ei voi psykologisesti määritellä. ikioma hybris. silmät puhkastuina istun junassa. tai onhan niitä muitakin päätöksiä tragediaan. tai ehkäpä elämä ei kuitenkaan sellainen ole: moninaisia muotoja kohtaloilla, niin kuin se sinun, josta olisi helppo tragedia kirjoittaa. mutta ei se voi olla koko tarina. vuosikaudet saan etsiä sinun kuvaasi, kenties koko loppuelämän, selvittää sitä – tekisi mieli sanoa solmua – joka oli lopulta elämäsi. ehkäpä sellaista hetkeä ei tule, että saisin täyden kuvan tai edes vähän vajaamman hahmotelman siitä, mitä sinä eläessäsi olet tehnyt, mitä tuntenut. vaan loppujen lopuksi tulee rauha ja siitä kuvasta kuitenkin selkeä, suljettu
viisi nuuskapussukkaa jäljellä tähän paluumatkaan. jäipä yli tai ei, tyhjenee asemalla roskikseen, toivon mukaan. niikotiiniarvot veressä varmaan samat kuin vuosia käyttäneellä. äkkiä sitä oppii ja tottuu. vaunussa riidellään, uhkaillaan ja komennellaan. elämän oppeja jo juuri ja juuri syntymään ehtineenä. helppo lapsettomana puhua. äiti teorisoi, että odottelit lapsuutemme, että oltaisiin aikuisia, että sellainen olisi ollut sinulle ominaista, aikuisten lasten kanssa puuhailu ja juttelu. mitä sinä teet? huudahdit, kun äitini tanssitti minua ilakoiden taaperoiässäni vai oliko se vähän myöhemmin. kertoi tätä tarinaa jotenkin latteana, totesi, että oli helppo ajatella, että ehkäpä teki jotain väärää. jotenkin sinäkin kai kasvoit sellaiseksi. tekisi mieli syyttää jotain, mutta mielettömäksi se menee, loputtomaksi johtolankojen seuraamiseksi, jotka lopulta ovat vain värähtelyä, elämää – ilman suuntaa ja selkeitä syy-seuraus-suhteita, komplekseja, komplekseja. minun taitoni eivät riitä ymmärtämään. joskus kuvittelin ymmärtäväni kaikesta hyvin paljon. nyt tuntuu, että ei yksikään kykene
haahuilua pimeässä
haahuilua pimeässä
nälkä iskee, samaan syssyyn pihiys. aika vapautuneesti tullut huonotuloisena käytettyä rahaa koko reissu. ehkäpä maailma ei kaadu siihen. onni ja rauha, vapauskaan suhteessa varallisuuteen. mistäpä minä tiedän: vauvasta vaariksi luultavasti köyhä. sinä haaveilit siitä lottovoitosta, joka muuttaisi elämän. american dream, matka laivalla uudelle mantereelle, miten olisit sen hoitanut. rakentanut hienon talon, suojellut kiväärillä maita. lopulta raihnaantunut viinasta. katsellut, kun jälkeläiset... niin. oli miten oli. jotenkin se sinun elämäsi ei vain onnistunut. raskaat jäljet jäivät pysyviksi. viinapullo meni päivässä pakoillessa vai oliko se vain keino saada tyydytys ja mielenrauha. turhaapa minä spekuloin. sinä vain tiesit, tuskinpa sinäkään. nälkä muistuttelee poltteluna mahassa. sama patonki ja kolapullo mietteissä kuin lähtiessä. jotenkin tekisi mieli päättää ”voi hyvin”. elämän jälkeisestä on vaikea tietää. toivoa sopii
ehkä sinulla on viimein rauha

 
 

Mietin jonkun ironisen tarinan tähän kirjoitettavaksi. kannettiin kitaraa, repullista sähkötavaraa, mandolinia ja kahta vahvistinta julkisilla merenrannalle, ystävän uuteen asuntoon, taiteilijataloon. itse olisin joka aamu ylpeä ulos kävellessä, lukiessa sen tekstin siinä ulko-ovea vastapäätä, jossa luki ”450-vuotis (jotain jotain) taiteilijatalo” metallisilla kirjaimilla vähän kohollaan seinästä. mutta se tarina ehti unohtua
futsal-pelissä buuasin epäurheilijamaisesta käytöksestä. olen aika varma, että minut ymmärrettiin väärin – olevan epäurheilijamainen sillä tavalla buuaten. tosin en ole varma. ota siitä siitä sitten jälkikäteen selvää. kutsuit minut pelaamaan jalkapalloa kaveriesi kanssa. ajauduin laitapakiksi ja olin niin hukassa, että pyörin ympyrää hiekkakentällä katsellen muiden peliä. et kutsunut toista kertaa, paluumatkalla olit vaitonainen. yksi syy miksi aloin opetella lajia, kehittyä. pelasin kolmea neljää tuntia päivässä neljä viisi päivää viikossa. lopulta opin – sen mitä opin. en usko, että täysin luotit minuun näissä taidoissa
helsinkiin on taas tottuminen, kallioon. ilta meni itseä soimatessa, kelatessa sitä hetkeä. lopen masentunut olo pyöräillessä hakemaan kampista puhelimeen ehjää laturia. ollut vain tänään mahdoton kyetä parempaan, ylipäätään on viime aikoina, koko elämässä. baanaan keskivaiheilla, sen mittarin luona, joka kertoo kuinka moni tästä on kulkenut, teki mieli antaa periksi, jättää pyörä siihen, jotenkin vain kadota tai ehkä jäädä maahan makaan, kenties kiukutella ja polkea jalkaa. jotain muuta kuitenkin, kun hillitysti kuljin tummuvassa
tuttu ikkuna, sammunut päivä. vastakkainen talokin näyttää yöhön katoavalta. tästä näkymästä aloin näitä runoja kirjoittaa, sinua etsimään. metronjyrräys kuvasti maanalaisuutta ja mullistusta, voimaa. hautakiveesi saatiin kaiverrus. nimesi oli väärin kirjoitettu. näin sen kuvassa. se väliviiva kahden nimen välissä teki olon epämukavaksi. eikä siinä hautakivessä mitään riimiä ollut, vaikka minä niin muistelin, kukkia oli valtava määrä – keltaisia ja punaisia. toiset aukenivat kuin aurinko, punaiset olivat nuupallaan ja sulkeutuneen näköisiä. toivota minulle onnea, jos jossain olet vielä, että minä selviäisin näistä haasteista, joihin sinä kaaduit. tällaiset päivät koettelevat
mutta puolitoista vuotta sitten vielä katselin kauhuissani urho kekkosen katua, murtumassa kasaan. odotin bussia ja olin niin lopussa. voin olla tyytyväinen, kun on hyviäkin hetkiä, rauhaa, huojennusta, luottamusta, ei joka hetki pelota, ei hävetä, ei ahdista. tänään hävetti tämä sosiaalinen jäykkyys ja hitaus, jotenkin mahdoton tulla ymmärretyksi saati ymmärtää itse. vuoden päästä on erilaista, kaksi vuotta ja tilanne ihan eri. en ala haaveilemaan, ennakoimaan. tiedänpä vain, eteenpäin tässä on menty kuin tavarajuna vuoristossa. kohta kuolemasi jälkeen mietin, että sinä et koskaan tällaista mahdollisuutta saanut. heti ensin mietin, että on hyvä, että pääsit tuskistasi, epätoivosta, kärsimyksestä. sitten syytin itseäni siitä. yritin etsiä sitä surua. sanoin jokaiselle, joka kysyi, etten tiedä mitä olen menettänyt. yritän parhaani oppia

 
 

Näkymä:
puhelin johdon päässä, mustalla vahvistimella. sen päällä siis
musta pleikkariohjain
valkoinen vajaa talouspaperirulla pystyssä
urheilujuomapullo muutaman sentin pidempänä ylväänä vieressä
toisella puolella läppäriä kasa muovisia eineksien, vanukkaiden ja suklaapatukan jäämiä
keskellä edessä pistaasinkuoria
sinä elit aina siististi. jäämistöäsi tyhjentäessä sen vasta ymmärsin. pientavarat oli pakattu läpinäkyviin karkkirasioihin. omiensa joukossa yhdessä paristot, toisessa hienosti sanomalehteen pakattuja pieniä apteekkarinpulloja, sitten aurinkolasit yhdessä, mutterit ruuvit... yritin saada mahdollisimman paljon hyötykäyttöön, kierrättää ja lajitella, jakaa sen, mitä oli mahdoton säästää. tohinalla sekin puuha hoitui, jotenkin pysähtymättä edes miettimään. nopeita, järkiperäisiä ratkaisuja. huomenna menen ystävän muuttoavuksi. meinaavat saada tavaransa mahtumaan kahteen pakettiautolliseen. itse olen skeptinen. yritin kysäistä mahtuukohan. paljastui tetrismestariksi tyttöystävä. ehkä se sitten hoituu ongelmitta. eipä se minun murheeni tosin ole. olen kättä ja jalkaa niissä puuhissa, ratkaiskoon muut ongelmat. ratkaiskoon muut muutkin ongelmat, joihin minulla ei ole eväitä, sanomista ja ratkaiskoon vaikka ne minua vielä askarruttavat ongelmatkin kuten, mikä on oikein ja hyvä, miten yhteiskunta tulisi rakentaa ja mitä on raha vuonna 2017 ja miten tämä kaikki tulisi jakaa. ja ottakoon vastuulleen myös paljastaa, miten on jaettu ja miksi. viimeisin taitaa olla niin arka ja vaitonainen aihe, että aiemmin saavat selville, mikä on elämisen tarkoitus ja mikä oli ensimmäisen yksisoluisen nimi ja hautapaikka tai jotain muuta pöljää
sinä kehuvasti totesit, että toisinajattelijoita tarvitaan. puhuit minusta ja mielipiteistäni. olit jotenkin ylpeä, sanoit kirjoita nuo paperille, heiluttelit sanomalehteä, minä mietin vankiloita ja lepokoteja, väärintuomittuja ja syrjäänheitettyjä. en ollut yhtään niin innoissani. nyt ne aatteet on tipahtaneet katonrajasta kerrossängyn yläpunkan kautta keittiönpöydän tasolle, kuvitelmat ratkaisuista, thanatokset, talousutopiat, kapinat jääneet niihin pahoinvoiviin hetkiin. kaipa se on luonnollista, sellainen tuhovoima, tyytymättömyys ja kapinointi, kun on alakynnessä ja voimaton mutta voimissaan. tänään ei ole tarvetta taistelulle, sanon vähän pahoitellen, kun kyllähän tässä globaalissa tilanteessa, jossa on eläminen, olisi syytä vastustaakin. vaan minä katselen nyt eri silmin, tutkien ja odottaen, tarkastellen ja tunnustellen joka päivää kuten uusia tuulia, vähän vain enää hädissäni, kenties periksi antaneena oman rauhani tehneenä ja joka päivä tekemään pyrkivänä niin kuin tarpeen on
kaikki ei kuitenkaan ole pielessä. jos joku niin väittää, löytäköön jotain tuohon kaikki-sanan tilalle ja tulkoon sitten kertomaan. sinulle se taisi olla kaikki. tai ehkä ei kuitenkaan. sinä olit jotenkin syvän hädissäsi: siskosi ei soittanutkaan luvattuaan. olit valmis tulemaan hylätyksi, levottoman rauhan tehneenä. pieni konflikti ihmisten välillä niin kuin tuhansia mahtuu jokaiseen vuoteen. olit järkyttynyt, ilmeesi lohduton tuoremehuviinalasi kädessäsi
katsahdit minuun
hylätty
kaiken lohdun ulkopuolella

 
 

Kolmen tunnin liskoilut, kolme tuntia unta. herätyskello keskeytti jotain mukavaa. kännykkää piti näpäyttää torkuttaakseen. kolmet torkut ja päättäväisesti pää ylös tyynystä. istuskelua ikkunan edessä työpöydän äärellä. eräänlaista tyhjyyttä, puoli lautasellista muroja, kananlehtipihvi-pekoni-kananmunaruisleipä, aamiainen ja lounas, kahvi, pyörämatka pasilaan. asemalla vieressä istuva vanhempi mies sanoi poikaselle: pitäisikö siirtyä tuonne, jos se junanpääty jää tuohon niin kuin tuokin jää. katsoin ja ajattelin, että saanpahan olla rauhassa täällä syrjemmässä, kun junaankin vielä viisi minuuttia
p-juna lentokentälle, minä jäin pohjois-haagaan. seikkailin metsäreittejä näyttelijäntielle sattumalta tuttuun kulmaukseen ja löysin minuutilleen ajoissa perille. asunnon emäntä kiitteli saapumisesta, kantoi laatikkoa vastaan portaissa. alhaalla oli jo henkilöautollinen kamaa.
kun pakattiin sitä pakettiautoa, jolla lähdit huristelemaan kohti mennyttä elämää, joka oli ilmeisesti kai jo ehtinyt kuolla poissaollessasi, oli jotenkin surullinen mutta toiveikas tunnelma, kenties lohdullinen. sinä pääsit vapaaksi siitä taakasta, joka kymmenen vuotta kestänyt uusi elämäsi jotenkin juurtumattomana oli, minä pääsin velvollisuuksistani, syyllisyyden taakasta, kun ei ollut tullut juuri käytyä. kaksi päivää parhaan ystäväsi kanssa puritte autoa. sitten ajelit takaisin palauttamaan pakun ja putsamaan loputkin jäljet elämästäsi täällä. olit jotenkin uupuneen toiveikas lähtiessäsi. miten kauan sitä kesti. minulle se kaupunki ei ole niin ruusuinen: hieman-liian-pitkään-tuijottavia ihmisiä, viivettä vastatessa, vaitonaisuutta, toppatakkeja ja mitä muuta. kerran ajettiin tietä, jonka mutkaan se serkkusi elämä päättyi. pelkääjänpaikalta osoitettiin sormella, tuossa talossa asuu se homopari. kaupunginosan kuuluisuuksia. loputon määrä paheksuntaa. raukkaparat. ei sinuakaan välttämättä parhaalla mahdollisella silmällä katsottu ja pystyikö siihen vanhaan jättämääsi paikkaan edes palaamaan, kaverien keskelle, menneisiin tunteisiin, uusiin tuuliin...
asunnon emäntä paljastui todellakin tetrismestariksi; toinen lasti jäi vielä vähän vajaaksi. pakkasi vahvalla kädellä kuutiot täyteen, nosteli laatikkoja pieniin rakoihin, tuolit, hyllyköt sopivaan koloon. katselin ihastellen, tyytyväisenä, kun ei tarvinnut itse alkaa ajatella. kehuin matkalla vuosaareen hyvää organisointia. takaisin lähtiessä katseltiin ulos jääviä kamoja, kun muuttoapu viivytteli vielä ylhäällä. totesin, että ehkä minä sitten kuitenkin jään vahtimaan ja tänne päähän auttamaan. ystävä kiitteli huojentuneena. lähden sitten kämpille, kun kamat on ylhäällä, kun on nämä kolmen tunnin unet ja epämukava jäädä odotteleen, ilmoitin vielä auton ovea sulkiessa. ei tosin ollut epämukavaa: etsittiin kuppeja, keitettiin kahvit, paistateltiin syyskuun aurinkoa. ilta meni toiveikkaana, että ehkä kohta tulee se päivä, kun elämäni uutena alkaa, se täyteläinen aito.

 
 

 

 
 
 
sinusta-isäni-sanataide-julkaisu-runous-kirjallisuus-lemmi-henrik-3.png
 

Herättyä yritin ajatella, että tunteet on tunteita, aamukahvilla, että tärkeintä on kaunis kokemus, matkalla vaatekauppaan, että tuskinpa lyhyistä hetkistä kasvaa pysyvää. loppujen lopuksi tunteet on tunteita, eikä sydäntä voi huijata. surullinen, pettynyt, haaveileva, epätoivoinen: runoilijan tunnusmerkit. eilisen illan, aamun, päivän ja nytkin vain mielessä sellainen hetki, jossa nojaan parven tikkaisiin, tunnustettu runoilija kysyy, mitä kaupasta pitäisi tuoda, olutta, leipää… ja samalla kutakuinkin kymmenen sentin päässä minusta nojaa – jotenkin jo hetkessä tutuksi tullut ja minut hämmentyneeksi tekevä – nainen, nojaa sivulta samoihin tikkaisiin rintamus edellä minuun täysin kääntyneenä, ja minua kiihottaa ja olen varma, että hänkin tuntee jotain. oli tullut purjeveneellä vuosaaren satamaan ja hypännyt maihin, miesystävä jäänyt veneeseen. ja minä olen täysin hämilläni tai en täysin, aikalailla. yrittänyt sanoa itselleni, että sinne meni, ei tule mitään, ei toivoakaan, mutta en ota uskoakseni. minkäs sitä runoilijana itselleen voi, kun haaveilee ja käsittelee kaikkeen teeman. ihastuksen värinä oli yöllä makoillessa rinnassa. hölmöltä tuntuu moiset tunteet, mutta minkäs teet... kuin olisi leikkipihalla löytänyt itselleen ystävän ja nyt on astumassa portilta takaisin pois tuijotellen päivän tai pari portilta taakseen neuvottomana ja surkeana jonkinlainen koukku sydämessä


ja sitten mietin sinua ja minulla on synkkä olo. myötätunnonhyppy siihen sinuun pinttyneeseen tunteeseen. ehkä joku päivä vielä ajattelen, että hymyilet taivaasta, kun minulla on hyvä olla, kun minulla on hyvä olla, kun minulla on hyvä olla

 
 

Sisäpihan raskas lehtipuu vanhuuden arvokkuudella ruostuneine lehtineen nojailee tuuleen, kävelykeppiin, tuijottelee allaan pörrääviä ihmisiä hitaasti ja hartaudella, humisee ja hymähtää.
taisin sanoa sinulle, että toivon mukaan saavat lapsenlapsesi tuntea isoisänsä muualtakin kuin hautakivestä, muutamasta valokuvasta, kenties jo keveiksi muuttuneista tarinoista. sinä olit vähän närkästynyt, että johan tässä on odoteltu. luulen, että muutaman vuoden päästä olisi helpottanut, pientä rauhaa ja lepoa löytynyt mieleen ja sydämeen. tosin on varmasti toisenlaisiakin vanhuuksia, raskaita ja piinaavia: syyllisyyttä ja kuolemaa. jatkuvasti mietin, että olen pahoillani, olen sitä sinulle sanomaisillani – vaaleat linnut lentävät w:n muotoisesti hetken sitten ryhdistäytyvät, kaartavat. kohta näköni ei riitä. viiden tuhannen kilometrin päästä ovat perillä puolet painostaan laihtuneina. kuuntelen kappaleita, joita kuuntelin sydänsuruissani kahdesti hylkäävän rakkaani pauloissa, kaihoisana odottaen. ja minä odotin puoli vuotta ehkä pidempään minä odotin, sitten suljin sen oven, jonka sanoin jättäväni avoimeksi. sanoin: olet satuttanut jo niin syvältä, etten enää osaa olla sinulle lämmin. kyseli parin kuukauden välein mukaan tanssiin, joka oli hurja ja kesytön tanssi: surmanhyppyjä rakkauteen ja eksyneitä askelia pois; muutama päivä läheisyyttä, täydellistä avoimuutta
kerroin oluen äärellä ystäville, että kahdessa viikossa luotin täysin, avoin ja välitön sitten murrettu, petetty ja hylätty. vuosikaudet ollut mahdoton rakastaa. eilen kädet ristissä supisin, että jos jotain saan toivoa, niin rakkautta vielä joskus, alan olla olemaan valmis. tosin mistäpä sitä tietää, vaikka tulisi juostua pakoon takaisin omaan yksinäisyyteen odottamaan, että hyllylle nostettu murtunut sydän olisi voimakas ja kivuton, rohkea. voihan se olla jo

 
 

Tuijottelua ikkunasta. sitten tuijottelua, hyllyn, kämmenien, kattolampun, lampun varjojen tuijottelua. aamulla heräsin tyhjänä ja hengettömänä, todellisuudessa kai estyneenä ja uupuneena – yön uniseikkailuista. jonkinlaisessa väsyneessä epätasavireessä mennyt koko päivä
pelasin pissikuulapeliä, piti upottaa vihreälasisia kuulia pieneen koloon. olin siinä ihan hyvä. koko muu maailma on vain etäistä sävyä, kun on pelissä niin syvästi kiinni, tunteillaan ja koko tahdollaan. siinäpä se kai. sinulla se oli kai se amerikan unelma. vai oliko se kuitenkin jotain muuta, mitä et kertonut. haaveita rakkaudesta, huumasta, tunnustuksesta, yhteydestä, tasavertaisuuden kokemuksesta, onnesta. onni, se kai se on aina piilemässä haaveissa, jokin kuva, ajatus, kenties ratkaisu, minulle läheisyyteen ja yhdessä oloon: menneitä kuvia nuoruudesta, menneitä kuvia yhdessäoloista, haavekuvia yhteisymmärryksestä, jaetusta hymystä, jaetusta arjesta, juhlasta, yhteisistä tunteista, avoimista, täysistä. ja epätoivo, riittämättömyys, estot. sinä kai katselit käsiäsi, että mitä nämä ovat luoneet. minä katselen tyhjää asuntoani, että mitä minä omistan. mitä sellaista tarjota, millä olisi merkittävää arvoa – paitsi itseni, sanani ja tunteet, luonteen. siihen taitaa jäädä, muutamaan onnistuneeseen runoon.
haaveilit vuosikymmenet taiteilijuudesta. se kai oli onnistuneen elämän kuva, appiukkosi, virtuoosi. maalasit kopiota taulusta, joka makaa nyt lattiallani omaamatta paikkaa johon asettua. siinä on purjevene aallokossa, muutama lokki, vahva tumma runko, valkoiset purjeet. tieteilijän varmuudella olit maalannut maston, tarkasti jokaisen poikkipuun vahvoina varmoina suorina. purjeet jääneet, pulleat elävät purjeet, lokit. vene ja masto vain kuin pystyyn kelottunut puu sinisellä. mietin miten liittäisin tämän kaiken tarinaani. että meidän haaveemme kovin erilaiset. haaveilijoita molemmat
sitrustarhassa, on ranta, matala ja hiekkainen
on pieni tuuli, haalea pastellinsävyinen hellehattu, lintu, kaksi
vaalea hieman humiseva lehtipuu
nainen
on haavekuva
en edes tiedä, miltä sitrustarha todellisuudessa näyttää, jos sellaista on

 
 

Kärsimys – kyvyttömyyttä hyväksyä; sitrustarhassa tuulee, hedelmöittävä sade, mutta sellainen tuuli, että ei kuule – kuin kohinaa ja kuohuntaa.

ajattelu tekee levottomaksi, tunteet piinatuksi – yrittäessä unohtaa, kieltää ja löytää rauhaa sydämeen, joka ei rauhasta tiedä; mieletön sydän: muistikuvat jo haalistuneet, kasvot, tuoksut, eleet, sanat ja kaikki, mutta sydän ei anna periksi
oltiin asunnollasi. vanha suomirokki pauhasi. eppu vaati reppua jupisemaan tai oli kauppaopiston naiset, karhu, leijona. sinä olit siellä samoissa maailmoissa, kai niissä hetkissä niinä vuosina, kun nuo laulut soivat uusina ja voimakkaina, nuorisotilan soittoillan tummassa hämyssä tai lukioaikojen labyrintinomaisilla käytävillä kaihossa, lupauksissa. katsahdit jonnekin kaukaisuuteen harmaan seinän läpi eräänlainen päättäväisyys ja voima kasvoillasi, sanoit,
vieläkin kaduttaa
oli eräs tyttö...
hörppäsit tuopista keltaisen vahvistuksen. et kertonut sen enempää; vuosikymmenet miettinyt, olisiko kuitenkin pitänyt, katuvaisena. se oli se menetetty onnesi, eikö vain. vai oliko niitä useampi, molemmille käsille, menetettyjä mahdollisuuksia. minä haluaisin päästää jo irti, jatkaa eteenpäin, olla miettimättä viisikymmentäkaksivuotiaana, että jotain minä menetin, jotain täydellistä, kun siitä ei ole kysymys: ihastuksesta, keveästä raskaasta, ilahduttavasta tuskaisesta, mitä ikinä voikaan olla, istuessa itsekseen kotonaan ja miettien, että toinen ei kenties kahta ajatusta ole käynyt läpi aiheesta. tällainen pöljä hullaantuminen. oli miten oli. ja se sitrustarha, itsepintaisesti siellä katsellaan, kun joki ryöppyää ja vesi pirskahtelee hedelmien kellertävältä kuorelta ja hellehattu läpimärkänä valuuttaa kasvoille vesinoroa, piknik-eväät puna-valkoruutuisella lakanalla näyttävät orvoilta ja hyljätyiltä, ja se tuoksu! lehtien tumma kostea, hieman multaa, nurmipeitettä – raskaana, kuin koko maailma olisi yhtäaikaa avoin ja hellä, voimakas, mutta hellä, lähellä, iholla, veden kiivas solina, rohina raskaasta sateesta – ja kaikki ikuisuudelta tuntuvan pysähtynyttä epäröivää jähmettyneenä odotukseen

 
 

Yhteisestä elämästämme kotikaupungista seuraavassa en muista paljoa. sen hetken, kun paljastin pelistä liikaa, kun läimäytit äitiä pepulle tiskialtaan edessä ja äiti suuttui ja ne kun äiti kutsui apuun kisutessanne makuuhuoneessa. sitten näin sinun pettyneen, tympääntyneen ilmeesi ja seuraavan kerran jätin tulematta. äiti kysyi, enkö kuullut. en tiennyt, mitä vastata
opin viimein soittamaan kitaraa ja laulamaan. kun on huono olo, en osaa laulaa ollenkaan: ääni on tasainen ja lattea. parempina hetkinä voi hypätä musiikin mukaan. ihastuksesta ei seurannut mitään – muuta kuin haikeutta ja hämmennystä. taidan kuitenkin olla päässyt ohi niistä jäljistä, jota viimeksi sain. vapautunut niistä ristiriitaisista tunteista, kaihosta, surusta, kaunasta, lämmöstä, synkkyyteen mukaan repivistä muistoista, kutsuista mielettömyyteen vievistä.
tänään on raskas olo kirjoittaa, etäinen. tulee tuijoteltua ympärilleen etsittyä jotain, johon tarttua. nörttien kanssa oluella treenien jälkeen katselin paidanhihaani sitten tuopin kulunutta kuviointia, mietin ryhtiäni, kuuntelin, kun spotifyn mainokset soivat taustalla. sitten kävelin sieltä pois. nyt kirjoitan, ja jos aina olisi tällaista, ei runot juuri mitään tarjoaisi
nämä ainakaan.

 
 

Nyt olen miettinyt, olisiko lentävät juhlat, jotka vain, koska ryöstelevät maissa käydessään, pystyvät jatkamaan juhlintaa, kenties kuva tästä ajasta
shampanja kuohuu videopelin julkkareissa,
youtube-sankarit, punaisten paholaisten
kuuluisimmat fanit, ex-pelaajat, nykyiset
että toisilla on mahdollisuus juhlia
intiassa mies ojentaa vaimolleen hankkimansa kupillisen vehnää,
kankeat kädet puristaen jotain arvokasta
lapset juoksevat kanan perässä ovettoman oviaukon ohi
tai mistäpä minä tiedän. näkymäni sieltä on videokuvan armoilla. lentävät juhlivat länsimaalaiset.
etuoikeutetut.
oikeutetut.
lahjoitan diakonissalaitokselle sen kymmenyksen jättämästäsi perinnöstä. tullut asiaa viivyteltyä. on vaikea luopua, vaikka alkuun jo niin päätin. tosin lahjoituskohde on ollut vaikea löytää. tosin eihän se todella voi olla. tilinumeroa ei vain löytynyt mistään, kun etsin päihdetyöhön keskittyvien järjestöjen nettisivuilta. nämä rahasi menevät kodittomille ja syrjäytyneille. olisi niin voinut käydä sinullekin. tosin kellepä ei – kunhan saa vaikean lapsuuden, haastavan nuoruuden ja oikeanlaiset geenit, ympäristön.

kotiin saavuin konttorituoli mukanani. nolostelin öisessä ratikassa. lauantai puoliyö, serpentiinit roikkuivat valkoisten jakkujen kauluksista ja skumppalasit horjahtelivat, korkokengät. sellainen mielikuva jäi. etuoi-

maahanmuuttajien avustamiseen menee osa rahasta – ainakin käsitteellisesti. en tiedä pitäisitkö siitä, ennen kuolemaasi et, nyt on vaikea sanoa, mitä miettisit, mitä taivaassa koetaan, mikäli sellainen tosiaan on ja olet siellä. tai ylipäätään voi olla, että moinen antipatia vähenee kuoleman jälkeen, että toivon mukaan silloin voi jo lakata pelkäämästä ja osoittamasta sormella. tai sitten se antipatia vain kuolee ihmisen mukana ja on yksi ihminen vähemmän vihaamassa. helppo kai siihenkin on eksyä. itse vihasin jokaista, joka kulki sokeana, piittaamatta tuhlaamisestaan ja siitä alistamisesta, jota rikkaus aiheuttaa, korjaan vaatii, josta se syntyy. hansakauppiaat ja kuninkaan maat, provinssit, kauppalaivat, läänitykset, pellot, tehtaat, osakesalkut. vihasin kaikkea tätä. mietin, että olisi oikein, jos padotut rahavuoret valahtaisivat, ravitsisivat maan. mietin niin yhä, mutta vaikeampi vihata, kun löytää armon ihmissydäntä kohtaan. niin kuin tuo minun kaksisataseni, miten siihen olen jo ehtinyt kiintyä.

 
 

Tällaisesta tyhjyydestä tämä matka alkoi, sanattomuudesta, katseesta ikkunaan, yrityksestä nähdä se olennainen, ymmärtää, tuntea. sinä olet lopullisesti mennyttä, lopettanut hengittämästä olohuoneen lattialla maatessa kohmeisena mieleltäsi, elänyt viitisenkymmentä ja montako vuotta enemmän, kymmeniä vuosia kituvana, eksyneenä, kyltymättömänä, et ihan periksi-antaneena, istunut tv:n äärellä tai antanut sen huutaa ja kumartunut läppärin ääreen, taistellut taistelujasi, henkistä painia, jota et lopulta voittanut, tehnyt sen mitä osasit kahden poikasi eteen ja kanssa, rakastanut sen minkä kykenit, haaveillut ja
minä kerron sinusta tarinoita, sinä olet ollut, elänyt, sitten kykenemättömänä elämään kuollut. sekin on tarina. tarina tarinalta kuva selkenee tai haalenee, muuttuu pienemmäksi mutta kiinteämmäksi. naisartisti kuiskien laulaa jotain sävelmää
on yhä yö, kattolampun harmaa kupu peilautuu ikkunasta, sanoja läppärin näytöllä
näistä runoista tulee kokonaisuus, mutta tulevatko koskaan julki. sitä en tiedä vielä. niin paljon hiljaisuutta ja vaikenemista, että tällainen kuulostaa karjaisulta, julmilta sanoilta niiden sovinnaisuuksien keskellä, joita minä itsekin opin kertomaan tästä, joka on ollut elämäni, sitä ennen (ja vähän aikaa rinnakkain)
sinun elämäsi


toivon mukaan sinä ymmärrät siellä jossain
viimein
kuitenkin
nyt
nämä ovat minun sanani, sinun poikasi
ole armollinen, jos viimein pystyt


 
 
 
 
 

 

sinusta-isäni-sanataide-julkaisu-runous-kirjallisuus-lemmi-henrik-4.png
 

Mielessä oli runontaimi,
joka jäi istuttamatta. istuessa kirjoittamaan sitä kaipailen. eilen kirjoitin päätöksen runoille, jotka eivät sitten päättyneetkään. sitä minä mietin runoillessa mielessäni, sinua ja jotain muuta, joka oli yhteen punottu sopivalla vireellä, jännitteellä. ehkä minä en ymmärtänyt sinua, sinun tapojasi, sanojasi. siihen tunteeseesi minulla oli eräänlainen kosketus, siihen tunteeseen, joka väritti syvältä eleitäsi, siihen raskaaseen pettymykseen ja suruun, päivittäiseen menetykseen. sen minä täydellä sydämellä hyväksyin ja ymmärsin. mutta jokin olennainen jäi minulle vieraaksi. tuli mahdottomaksi löytää yhteistä tietä toiveisiisi, tahtoon, pinnan alle. sinä olisit halunnut puhua kaikesta siitä, olen varma, istua pirtinpöydässä, nojata luottavaisesti ristittyihin käsivarsiisi, sanoa, ”kyllä kyllä. minä ymmärrän. se oli silloin se. tälleen tänään tässä” ja hymyillä huojentuneena, tunnustaa lopultakin sydämesi puhtaaksi. mutta se taidettiin sinulta evätä jo vaietussa lapsuudessa, jännitteisessä, aitoudesta kielletyssä
arabian ostarilla jätin kaupunkipyörän parkkiin, iso nro -lehden myyjä vaikeroi: please... kävelin ohi kättä nostaen – osittain pahoitellen, vähän myötätunnosta, hieman torjunnasta, jonkun verran osoittaakseni, että huomasin hänet. mietin matkalla kirpparille, ostin kolmentoista ja puolen euron mustan hienovillaisen villapaidan sitten lompakko kädessä kävelin suoraan ostamaan sen lehden. mietin mitähän silläkin kolmella eurolla saa ja mihin hän sen käyttää
matkalla seuraavaan kirppariin katselin edessä kulkevan vaatteita, että kuinka paljon vaatetta maailma kuluttaa, kauhistelin. paheksunta nousi edellä kulkevia kohtaan, mutta eikö jokainen ihminen vaatetta tarvitse. että tarvitseeko sitä kulutusta paheksua, että ihminen tuottaa ihmiselle. niin, premississä ei ole ongelmaa. jaossa on.
luin jutun lehdestä. yhtä lehdenjakajaa haastateltiin. hyvän ihmisen määritelmä oli häneltä säännöllisesti ostava ihminen. olisi halua tutustua ostajiin, mutta kielimuuri korkea ja ylittämätön. myötätunto on yleellisyyttä, hyvänteko on. vai onko. eiköhän hänkin ateroitaan jaa ajoittain, rakasta jotain, katso ihmistä ajoittain sydän avoinna
sinun sydämesi. sinun sydämesi. minä en tiedä miten sen sanoisi. tulehtunut. väsynyt ja pettynyt kenties

yöllä istuin kädet ristissä ja kerroin, että sitä ihmistä, joka kaksi vuotta sitten olin, ei ole enää. taisi tietää jo. sanoin nyt minä olen tämä ja voin unohtaa sen elämän, sellaisen ihmisen haasteet, hädät, sen synkän ilman, raskaat askeleet ja painon rinnalla. nämä runot ovat samaa matkaa niistä hetkistä siihen, kun viimein huomaan olevani se, mikä minä syvältä sisältäni olen aina ollut. pahoinvoinnista olisi miljoona tarinaa, rikkinäisistä tunteista, puista jotka kaupungin kellertävässä yössä taipuvat kiemurrellen kohti katulamppuja, lätäköistä, jotka peilaavat teräviä valonhehkuja, kiiltävästä asfaltista, metallinkylminä ohihumahtavista autoista, kylmänkosteista puistonpenkeistä, joille pysähtyy sydän kipeänä – jotenkin kaikesta, joka on mahdottumuutta hyväksyä, antaa periksi sille vastaantaistelulle, joka on huitomista pimeässä nyrpeitä neniä, nenänvartta pitkin saapuvia katseita, exclusiivista onnea, omistamista vastaan. tai sitä ne viimeiset kasvukivut olivat. maailmantuskaa, kärsimyksen filosofiaa. sokea, joka huutaa: avaa silmäsi – sokealle.
silitin ostamani housut, kauluspaidan. perintösilitysrauta valutti vettä vaikka vaikutti ihkauudelta. ehken osaa käyttää. mietin kertovani siitä, kun viimeksi silitin vaatteeni, vaan sekin tarina olisi kertomus rikkinäisyydestä. yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän tuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän muutakin saavat jäädä.
laulun sanoina ”olit kuuluisa, sydämesi legenda, kerroit uudelleen
suosivasi komeita miehiä
huojentavaa olla aito näinekin tunteineni, haikeilla ja muistaa, katsoa menneitä hetkiä, menetettyjä lupauksia, tyhjää tilaa sydämessä, musta kiiltävä metallinsoiva kitara polvella. kymmenisen vuotta meni evakossa tästä maailmasta, keinosta ilmaista ja tuottaa. jotain minä yritän sanoa. että olen miltei onnellinen jo, kenties. kivut menneisyyttä, ohitettu, ja jokin lupaus odottaa täyttymistään
vaikka sinä olet kuollut

 
 

Yöllä kävelin kotikaupungin katuja. yhdessä risteyksessä juuri ennen sitä taloa, jossa oli onni ja täyteläinen rikkaus, oli tien keskellä kasattuna multaa, nurmea kenties lunta, ja minä kömysin sitä raskain askelin ylöspäin. ja minuuttien kuluttua, kun olin laskeutumassa toiselta puolelta alas, huomasin, että sen kohouman sivuilla tie oli auki ihan normaalisti. olin vain miettimättä kävellyt suoraan ja väistämättä. ja minua hävetti. mietin, että mitähän nuo naapuritkin miettii.
sen talon, joka avautui pylväiden tukemana kaikessa valkoisuudeessaan suurena mutta luokseenpäästävänä, piha oli tulvinut niin, että puoli metriä oli vettä, kun talon sisarukset ajoivat mopoilla, joilla juuri aiemmin olimme ystäväni ja hänen rakkaansa kanssa ajelleet jonkinlaisen poliisin paikoilun säännöillä, kotiinsa, mutta ajoissa väistivät upottavan lammen. tällä hetkellä minäkin sen lammikon huomasin ja jäin siihen.
ajoittain kirjoittaminen on käynyt raskaaksi, taakka on siinä, paineet tehdä oikein, olla hyvä ja rehellinen, seurata itseäni mutta olla oikeudenmukainen. niin kuin tämä ei olisi jokaisen elämän taakka. mutta näppäimet ovat raskaat, lauseet pysähtyvät hämmästelemään estyneinä liittymään uusiin, vapaisiin luottavaisiin, ja sitten pää painuu alas ja mietityttää… ei näin voi kirjoittaa mitään rohkeaa ja kaunista
ja yksinäinen lokki kaartaa haalean harmaalla taivaalla
sateessa
sitten katoaa kerrostalon taa
sekin tarina jää. sinusta minun pitää kirjoittaa ja kertoa, olen varma, mutta sinun tarinassasi on kiinni henkilöitä, jotka ovat melko alastomia näissä runoissa heikkouksineen, jotka kääntyvät häpeäksi ja vihaksi. olen miettinyt. kaveri tuli laastari otsassa kouluun, myönsi minulle poistattaneensa luomen. luokan tytöt kyselivät, mistä syystä laastari. oli jotenkin petkuttava sävy kaverin puheessa, ylpeä, lipevä. minä närkästyneenä paljastin. ei siinä minusta ollut salailun tarvetta, typerä tilanteen latauskin.
olen siis miettinyt, miettinyt, että onko tällainen valheellisen asun riisuminen, päältä riistäminen, jossain syvällä sisimmässäni. sitten niitä asioita kertyy, kun elää brutuksena, sinä vanhempana, joka vain yhtenä hetkenä paljastaa omat lahjansa. oli pidetty vähämielisenä, kunnes päätti omakätisesti pelastaa rooman. kaikessa hiljaisuudessaan ollut harmiton ja helppo. sitten tulee se päivä, kun nämä sanat kajahtavat siellä, missä vaiettuna katseltiin omaan napaan syksyisenä iltana punaviinilasi kädessä haikeana mutta tyytymättömänä muiden panokseen. tai mistäpä minä tiedän
huokaus tuuleen

 
 

 

 
 
 
sinusta-isäni-sanataide-julkaisu-runous-kirjallisuus-lemmi-henrik-5.png
 

Pieni poika istuu kaupan nurkassa ja sanoo: helou, selittää isälleen, en minä kosketa lattiaa, eikä seinä ole paha. ei sitä tarvitse pelätä. ei se edes lyö, ja isä hermustuneena jupisee omiaan – vai minulleko yritti jotain kertoa. yritin pysyä etäällä. kavahdutti.
pyörämatkalla kotia ajoin hiljaa ja puhaltelin. märkiä lehtiä liidähteli tien vierellä. märkä asfaltti kiilsi ja oli yö paitsi että ei edes kymmentä kellossa. keuhkot tuntuivat raskailta ja saatoin vielä kuulla sanat lapsen äänellä: “ei seinä ole paha, ei se edes lyö. ei se edes lyö”.
mietin heitä, jotka käsittelevät tällaisia perheitä, että kuinka paljon kauheuksia mahtuu maailmaan. sitten olin kotona ja päätin pelata pelin tetristä, mutta viisi ensimmäistä riviä tästä runosta kehittyi mielessäni ja halusin saada ne paperille. vähänpä sitä voi maailman tuskaan vaikuttaa: kirjoittaa runon, toivoa, että joku lukee ja näkee vai tehdä itse oman parhaansa, sääliä ja tehdä sen minkä pystyy ja sen minkä pystyy.

 
 

 

 
 
 
sinusta-isäni-sanataide-julkaisu-runous-kirjallisuus-lemmi-henrik-6.png
 

Eilen mietin, miten kirjoittaa tämä seuraava runo, kun taakka on valtava, paine paljastaa, vastapaine vaieta. mietin, kun baanan päässä näin toistamiseen miehen pelaavan pipo päässä katulätkää sillan alla yksinään, että ne, jotka tuon mailan häneen käteensä asettivat, istuvat ja tönivät toisiaan kiukkuisina baanan toisessa päässä ja ne, jotka nuo pullot heidän käsiinsä – niin missä toimistoissa istumassa johtoportaissa, roskapankeissaan. ja siinä oli minulla runon alku.
helou?” lapsi pimeään, odotteli kaikua, katseli pakoilevannäköisenä. kuka oli lyönyt ketä.
ystävän australiaan muuton läkisäispäivänä istuapönötin ahdistuneena ja rikki läksiäispöydän ääressä baarin kulmassa. tuijottelin kattoa ja olisin ihan hyvin voinut toivoa, etten olisi siellä. hevarit toisessa nurkassa meuhkasivat jääkiekosta, ystävän työkaverit puhuivat tärkeinä ja minä olin eksynyt johonkin synkkään yksinäisyyteen, tyhjään. käänsin siinä katseeni, vieressä istuva entinen rakkaani säikähtäneen näköisenä pudottaa haarukan. säikähdit, totesin
vaiettu hiljaisuus
häpeän aiheita löytyy jostain muistojen syvyyksistä jokaiseen päivään. vaan ne ovat eilistä ja toissapäivää ja siksi helpompia kestää. että tänään on toisenlaista. samanlainen matka odotteli siinä sinunkin rinnallasi synkkyydestä ulos. toivoin siihen puheluun asti, jolloin äitini vaisuna kertoi ne uutiset, että sinä jotenkin pääsisit alkuun. olisi sitten ollut onnelinen vanhuus vielä edessä.

veljellä kai samanlaista, viimeksi, kun kunnolla puhuttiin sanoi: en enää tee mitään mitä en itse halua. se on rauhani. ihan yhtä rikki. nöyryytystä ja häpäisyä koko kouluikä. mielikuvana, kun hänet heitettiin roskiin ala-asteella vai hänen kengät vai repun. sellainen valtava jätelava ja neljä lasta nostamassa kuin paksua lastulevyä. mielikuva. toiset muistelevat eri tavoin. äitini kehotti kirjoittamaan armon vuoksi, että kohtuuttomuuksia tehdessään ollut lääkepäissään ja sekava.
itse en tiedä, eikö moisessa ole ihan yhtälailla häpeää. häpeä. häpeää puolet muistoista, puolet tunnevyöryistä, puolet mietteistä. eikä sitä saa pudotettua harteiltaan tahtomalla, kulkee mukana kuin rikkinäiset sukat ja kengät. pottuvarpaan harmaantunut kynsi paistaa paljaana kadulla kulkiessa, vaikka kuinka yrittäisi pukeutua koreaksi. ja onko sekään mitään sellaista, mitä vaikkapa jumalan edessä tarvitsisi miettiä. väärinteot ja kaltoinkohtelut eri asia.
vaikka eipä sitä voi itseään pyhimykseksi väittää. kukapa voisi. tuntuu ihmisyys itsessään olevan ristiriidassa nuhteettomuuden kanssa

:luonnonvoima. traumajäljet perässään.

 
 

Tuo puu, sisäpihan sinnikäs vanhus, on kohta alaston ja tuuli viuhahtelee oksien lomasta humisematta. minä en sitä kuule, huminan vielä tänne ikkunalasin taa.
nyt on se lokakuu. viime vuonna näihin aikoihin sinä olit. muistan sen toivottaman nuutumuksen, väsyneen katseen, tyhjän ja raskaan. olit täällä jotenkin limbossa ilman mitään syytä pysyä, jumissa tähän kaupunkiin tai no tuohon viereiseen. toivottomana pienine toivonhippeinesi katselit kai ikkunasta ja pohdit paluuta.
niin paljon syyllisyyttä varmasti siitäkin aikeesta. hylätyt poikasi. sanoit: ettepä te nytkään juuri ole käyneet, katseessa kaipaus anteeksisaantiin, kaipaus pois, takaisin. turhaanpa minä sitä kaupunkia syytän kohtalostasi. samoin olisi kaiketi käynyt täälläkin, kun toivo pettää. ei ollut luvassa enää mitään, eläkepäivienkin maku oli jo maistettu. toimettomuus ei tuonut iloa. syntymäpäiväsi ohi viivyit vielä, isänpäivän ja sitten sinä lähdit ja hetken kuluttua olit poissa, minä synkän pilven alla, hoitamassa jättämääsi perintöä, kasvamassa mieheksi.
ne päivät olivat lopulta ohitse, kohta pilvikin väistynyt taivaalta tai ehkä siellä vielä yksi raskas tumma on, mutta sadepäivät, kenties. olkoon...vielä puoli vuotta niin olen jälleen suruton. vielä vuosi, vielä kaksi... ei tällaiseen ole sanoja. nyt, kun katson ulos, en mieti sinua tai kun mietin sinua, en mieti kuolemaa. itsemurha sana tosin särähtää korvaan, jos kuolemastasi puhutaan, jotenkin järkyttää. kai siinä on kohtaamista vielä.
kirjoittaminen väsyttää, tulee jumituttua tuijottelemaan vaan vastapäisen kerrostalon maalipintaa, punertavan sävyistä harmaata. jokin on vielä täysin lukossa. epäröiviä hetkiä, kun ajatus pääsee päätökseen tai vain pysähtyy ilman tarkkaa sanaa. eilen katsoin peilistä, että enpä näytä oikein omalta itseltäni tänä iltana. järkytyin lehteä selatessa, puhuttiin yliluonnollisista, näyistä, enkeleistä. kuvassa oli kuolema supisemassa hämmästyneen korvaan ystävällisesti kyynertaipeessa kiinni. ja sitten tuli mietittyä menneitä, tarinoita ja väitteitä, kauhunsekaisia tunteita ja ihmispsyykettä. niin paljon käsittelemättömiä asioita mahtuu pakoilevaan elämään, minun elämääni. yritän sen kohdata, minkä pystyn, ja olenhan minä nyt kuitenkin pakoilematta kirjoittanut kymmeniä sivuja sinusta ja minusta, kivusta, rikkovista hetkistä, näistä askelista takaisin eheään
ja tuo puu,
huojuu illassa tummine oksineen tanssien tuulen kanssa tanssiaan
kunnes toinen uupuu, uupuu, uupuu

 
 

Tuon puun kaverit ovat kattojen takana kuin rakennuspalikkoina, kohoavat horisontissa siinä missä nuo värikkäät rakennuksetkin. pastellinsävyjä, sitten oranssia tiiltä, tummanpunaista. puissa on puolet ja puolet okraa ja nurmenvihreää. kuten harmaantuva vanhus: harvat hiukset, hennot, ohuet. sitten taivasta on loput, sellainen pölynharmaa utu pilveä.
viimein hyväksyin sen ihka ensimmäisen ajatuksen
nuo uudet housut ovat aika keikarimaiset
jäävät kaapin perälle odottelemaan keikarimaisempia päiviä
kenties vapautuneempaa oloa
mustat uskolliset jalassa, villakangastakki päällä, kahdeksan asteen lämpötilassa vai olisiko sisällä ollut paremminkin lähemmäs 22. säikky myyjä tervehti ja käänsi kiireellä katseen, niin tein minäkin, vaan jäi mietityttään, mitähän hän minussa näki. ehkäpä säikky säikähtää, arka arastelee ja toverillinen on reilu ja avoin, kun mietin kaupan toista myyjää. hissin peilistä katseli voimakas väsynyt kirjoittaja, ei-nyt-ihan-intellektuelli, ei-nyt-ihan-typeryskään.
sinä kävit täällä kaupungissa, ennen kuin olin syntynyt, ennen kuin tapasit äitini
muutit vanhan rouvan vierashuoneeseen vuokralle. opiskelit sinnikäästi
tai kenties rehkimättä, et ollut typerys sinäkään
vuoden fysiikkaa. kesäloman jälkeen et palannut
tällainenkin tarina jäänyt hyvin tyhjäksi ja hengettömäksi. eihän näin sovi kertoa tarinaa. jotain tapahtuu, jotain tapahtuu aina: pettymyksiä, yksinäisyyttä, väsymystä. lopulta et tainnut minulle kertoa elämästäsi mitään kertovaa. mietin, mitä sinulta kuulin menneestäsi. eloisana kerroit pelikavereista kaukalopallokentällä. sen minä muistan, sinun ylpeän ja innostuneen habituksesi, kun kerroit. yhden pelikaverin kanssa nautit pelistä enemmän kuin muiden. olit saanut kehujakin. yritti saada sinut mukaan joukkueseen, kun skoutattiin johonkin viereiseen kaupunkiin. en muista, miksi et lähtenyt. ei tainnut olla varaa. saatoit sanoa, että et syytä mummia siitä.
pakilassa kävimme kahdestaan lätkimässä kiekkoa. pelattiin muutama kerta kaukalossa tuntemattomien kanssa. sinä et jaksanut kovin pitkään. säästelit itseäsi, varjelit. paita hiessä ja mieli tyhjänä pelailun jälkeen oli seurassasi jotenkin helppo olla. aitoa ja välitöntä. se taisi olla enemmän sinua kuin mikään muu, se maailma: rentoa huumoria joskus vähän roisimpaa, yhteistyötä, yhteisymmärrystä, voittamisenhalua, onnistumisia.
sateesta kuuluu kuiva napsahdus, kun ropsahtaa peltikouruun. melkoista showta pitää. kymmenen käsiparia pienillä bongorummuilla. sade on isompi kuin ihmiskunta, muistuttaa jostain, jostain suuremmasta, aidommasta. ei ole kulttuuria värjäämässä, ei meemejä paitsi, että tietysti nyt on. kun ihminen tarkkailee, mukaan sävyyntyy kyllä nekin. loppujen lopuksi se on sadetta, vesipisaroita ja nämä ovat sanoja, tulkintaa.
ihmisen tutkiminen auttaa lopulta erittelemään havainnosta pois ylimääräiset vai kertooko lopulta vain: on ihminen, joka havannoi. kaikki muu on sitten tulkintaa, kun kerron sinusta, kun tulkitsen itseäni, kun havainnoiden puhun nuista puista, joilla näyttäisi olevan kylmä. lehdet ovat taakka talvella – vai miten se meni. nyt ne kuitenkin lepäilee talven yli. ja keväällä taas on kiire ja kilpa. ystävän mielestä kevät oli raadollista aikaa. en nyt muista miksi.
ehkä siksi, että nyt on syksy ja on nämä omatkin haasteet.
niin, että minä siis tulkitsen. toivon mukaan minulle se suodaan, kun nämä sanat ovat johonkin kermanvalkeaan painettu, vahvoiksi ja majesteetillisiksi ryhdikkäiksi merkeiksi. kirjoitettu sana. jo ensimmäisestä runosta, jonka kuolemasi jälkeen kirjoitin, mietin sitä, tuomiota, muistonhäpäisyä, paljastamista, paljastumista, kunniaasi, kuuliaisuutta. ja jos nämä runot tulevat luetuiksi, on avoimuus voittanut ja tämä piinaava hiljaisuus, perintönä peritty, mennyttä

 
 

 

 
 
 
sinusta-isäni-sanataide-julkaisu-runous-kirjallisuus-lemmi-henrik-7.png
 

Nyt nuo lehdet kiiltävät auringossa. läpivalaistuja lehtiä. hetkessä on jälleen pilvistä. ja uudelleen paistattelevat kirkkaudessa.
eilen laulettiin kahden miehen kuorossa hallelujah:
kuulin, että oli salainen sointu,
jonka david soitti, ja se miellytti Herraa”
rämpäytin soinnun kerrallaan, ja laulu kaikessa epävireisyydessään oli vahva ja luja. tai niin minä sen hetken koin. nyt mietin sinua, mutten halua lähteä sille samalle polulle. sinä ja mikrofoni, karaokelaitteet. sinä ja ilmeesi, sinä ja tunteesi. se tarina taitaa olla päättynyt, ja päättynyt niin, että kertomuksetkin ovat jo valmiit, täydet. ja minun tunnekirjoni niihin hetkiin lie nekin käyty. tämä matka kirjain kerrallaan on – tekisi mieli sanoa ajanut asiansa, mutta se olisi aika karu kuvaus tästä luomistyöstä, hetkistä mennyttä jäsentävistä, tunteita... mutta se on käyty, kuljettu. paljon vielä käymättä, en minä sitä yritä kieltää, mutta sinä tuskin kuljet yhtä paljon siinä rinnalla. sinä menit kuolemaan ja olet poissa.
luulen, että nämä runot mahdollistivat viimein käsittelemään menetystä, jäsentämään tunteet ja muistot kiinni tähän hetkeen, minuun sellaisena kuin nyt viimein olen. etkä sinä lopullisesti ole poissa tai siis täysin: jää nämä sanat (ja muiden), olkoon ne myötätuntoiset, kunnioittavat, epäkunnioittavat, epäkorrektit. eiköhän kaikissa sanoissa ole sama kirjo, ylistyslauluissa epäsovinnaisuuksia, erehdyksiä, loukkauksia. en minä tämän parempaan pysty; näin sinä olet elänyt, minun elämässäni näkynyt. etkä sinä olisi minua vaientanut. et niin koskaan tehnyt. olisit katsonut ja ottanut vastaan. ja nyt, kun sinä et enää voi lopullisesti murtua ja menettää elinvoimaasi, minä uskallan puhua. kyllä minä sinua rakastinkin – omalla vajaalla tavallani. enkä joka hetki kuitenkaan.
aurinko vielä paistaa syksyn viimeistä yritystään olla lämmin ja
ja lehdet ja tuuli ja pilvet, kirkkaan sininen taivas
ja patterit kihisee, hurina hämeentieltä
ja, jos hetken odottelen, metro

 
 

Kun kuolit, minä kirjoitin runon:

Sana tipahtaa ilmasta märälle asvaltille
siitä hetkestä alkaen minä kiinnitin siihen huomioni
sanan yllä oli oksa, joka taas näytti kurottautuvan tummakylkisen kerrostalon katon reunalta
taivas rajasi sen
sana oli harvinaisen vahvasti linnunnäköinen, tumma, oranssin kultava nokka
jokin ääni siitä pääsi
kohisi kaikessa muussa kohinassa
oli autot ja puut ja kaupungin loputon jyminä
tämän minä näin vain

nyt isäni on kuollut
valmistautuu hiljaisuudessa tilaisuuteen, jossa itku ja suru
roikkuvat nenäliinana arkun mukana
kunnes kaikki katselevat maan alle ja näkevät mitä miettivät tai näkevät vain
silloin kaikki on mennyt ohi

puhallan linnulta pölyt päältään sekä rapaiset hiekan jyvät
ja mitä ikinä se silloin tekeekään
olen

lehti, joka kääntyy tuulessa

(vapaa)


nyt liitän tuon vapauden tähän piinaan, joka jatkuvasta vaikenemisesta on syntynyt, omaan rooliasuuni, joka oli sopeutumista ja äänettömyyttä, mahdottomuutta näyttää tunteensa, mahdottomuutta aitouteen, välittömyyteen, mihinkään todelliseen. ”likapyykit pestään kotona”, sinä olit oppinut. oli mahdotonta kohdata omat tunteet, tuplasti mahdotonta näyttää ne. olisinpa vain halunnut tuntea sinut näistä taakoista vapaana. mutta minä alan tuntemaan itseni, onhan sekin jotain, kenties opin sinutkin samalla matkalla. nyt sinä olet vielä mummolan saunan viereisessä huoneessa oleva kulunut tuulipukutakki, jonka tuuli on puhaltanut täyteen. kasvosi hetkiä... mutta nyt minä valehtelen, kyllä minä olen sinut tuntenut, menettänyt vain. mutta se minkä päälle tuo kuori, epätoivo ja tyytymättömyys kasaantui, sitä minä en tunne. tiedän vain, että siellä se jossain syvällä oli, odottamassa yksinäisenä murheissaan, odottamassa, että joku hetki olisi ollut lupa olla
se mikä aina olit,
jonka täytyi kahdesti kuolla

 
 

Ja se tetris-tarina meinasi jäädä: sinä istut nintendo-ohjain kädessä huoneessani katse terävänä pienellä tv-ruudulla, tumman harmaan kuution kasvoilla. olet läsnä mutta sanaton. molemmat intensiivisesti keskittyneinä peliin, sinä katkeamattomasti, minä saatan väliin katsella sinua, odottaa jotain, kenties muutamaa sanaa, tiedonjyvää, näkemystä, viisautta, kenties katsetta, tunnetta, kun peli päättyy – väliin onnistumisista ylpeää, väliin lohduttoman pettynyttä, useimmin tuskaisen tyytymytöntä, melkein repeämässä raivosta, tukahdutetusta. jokin tuoksu niissä hetkissä oli. jokin värinä, värikylläisyys
ja olen miettinyt, mitä kaikkea sinä mielessäsi kävit läpi pelatessa, juuri silloin, niinä hetkinä, kun yritit ja yritit ja yritit...

ei sitä peliä voinut voittaa... vaikka kyllä minä ymmärrän


turhautuneena
tuskastuneena
lannistuneena astelit huoneesta ulos ja olit tavoittamattomissani jälleen.