Onnesta

-Sanataideteos

 
 
 
 

Onnesta

 
 
 
 
 

Tästä runoteoksesta tulkoon onnellinen ja suora, rakastava ja lämmin, jos pimeyttä sivuille päätyykin, löytyköön valo niihinkin hämäriin hetkiin, mutta voiko niin kirjoittaa, tavoitella jotain, etsiä, kierrellä kivut, välttää, mutta en minä sellaisesta haaveile, mutta ajatuksista, jotka löytävät lepoon ja rauhaan, hyväksyvästä mielestä, lämmöstä valosta, olkoon pimeä, olkoon kipu ja kärsimys, on onni, se valo, jokainen muukin, kevät, lämpö, auringon kimalle talvesta luopuvassa vedessä, rakkautta, jokaisen murtuneen sydämen verran, olkoon ja tulkoon, etsin jotain, johon tarttua, joista alkaa tämän kaiken rakentamaan, mutta tämä rauha, turva, sees ei jäsenny kappaleiksi, katse, se saattaa kertoa, sanat, sydän lopulta

hymy, täyteläinen, syvä askel, kulkurista riemu, lämpö haave
peilaavat silmät sydämeltään rikas, kihinä rinnasta toivosta-eheytyvä
irti-päästävä häpeä avoimet sivut vatsalta varpaisiin mieli

sanat jostain kaukaa, vuosien takaa, muodoiltaan hatarat ja heikot, kuvat ovat uusia, hetket,

 
 
 

Luulen, että tästä teoksesta tulee liian kova taakka minulle, sävyjä etsiviä, maadottuvia tunteita, tarve löytää se mielenrauha jokaiseen uhkaan, hätään ja levottomuuteen, kenties sen ei edes tarvitse olla tätä, tosin mitä se on... paljastunee aikanaan, kirjoittaessa, etsiessä,
takkuilevaa kirjoitusta, epävarmaa, ei sellaisia kuvia, jotka tähän, ei toisenkaanlaisia kuvia, tuuli, metronjylinä, patterinvinkuna, joka kuulostaa vähän sähköiseltä, korina takana jääkaapista, mutta kuva
iho iholla hämärässä
varjot, herkkä suu, huuli
sinne jäi, sinne se jäi odottelemaan, se ja se, mikä se edes on, jokin vielä sanaton
sinne minä kaipaan, tunteeseen, joka pyshätyy ja päästää toisen niin lähelle
arkinen kolahdus naapurista, tuttu pistaasikuoripino, liitelevät tunteet, ajatukset, tuuli, putkien kohina, tämän minä kuitenkin olen jo löytänyt

 
 
 
 

 

 
onnesta-grafiikat-sanataide-runous-kirjailija-lemmi-henrik-1.jpg
 

Onnellisia sanoja, mistä niitä oppii
kävellessä, katsellessa, kuunnellessa, sivusta seuratessa
mieli liitelee rakkauden muodoissa, hetkissä
välillä huomaa hymyn huulillaan, jotenkin se on sinne tiensä löytänyt
ohi läpi, yli rintaan pesineen myrskyn, tumman taivaan, kun uimarannalle eksyttiin juuri ennen myrskytuulta, kärsimykseen kääntyneen suun, kaunan, epätoivon
huulille tiensä löytänyt hymy, sekin jo askel onnea kohti
kahdeksantoista vuotta asunnottomana narkkarina elänyt löytää pienen siemenen uudelle elämälle ja kuukausia sen jälkeen kutsuu arkeaan unelmaksi, artikkeli lehdestä, pisti mietityttään, onni kenties on kärsimyksen, kovan koulun jälkeen helpompi, mitä se on, omistaa, kohdata, hyväksyä, nauttia, loistaa sen mukana

tämäkin runo epäilyttää, olenpahan kuitenkin saanut jälleen yhden muodon, tuntemattomana pysyneen, tähän kiinnekohdaksi, kenties lopulta ne rönsyilevät, kasvavat täyteen mittaan, kukoistavat,
ja voi nähdä

 
 
 

Ja voi nähdä... nousta suurille lehdille, jotka hennon vihreinä, juuri kurottautuneina, ja kirkas värikäs kukinto, joka sitä hienoista tuulta myötäilee ja katselee aurinkoon, ja ne loikat lehtien välillä ja se katse sitä aurinkoa peilaavaa kukkaa tarkkaillen, viimeinkin tuntien, tuntien itsensä, tunteensa, sen kauan piilossa olleen, jälleen herkkänä ja rakastavana, uudelleen siihen kasvaneena, josta aikakaudet sitten joutui poikkeamaan: oli tönimistä, oli huutoa, oli poiskääntyviä katseita, oli levoton rauha, loputon hätä, oli riittämättömyys, huoli, halveksunta, iva, hyökkäykset, kaltoinkohtelut, kivut
oli
ja sellaisen harharetken jälkeen tähän tiensä löytäneenä, katsellessa tuota viimein vapautuvaa, nähden jo, tietäen, mihin tämä matka on, aavistaen sen onnen, johon lopulta, vai onko se välissä, saa asettua ja katsoa ja nähdä, hypähtää sille ylimmälle oksalle ja nähdä niin kuin ei ole koskaan ennen nähnyt, sen värin loistavan nyt omilla kasvoillaan, ja se hymy on samaa hymyä, yhteistä
ja tietää, että nyt on nähnyt, voi laskeutua rauhassa
vihellelen sitä kauan piinannutta melodiaa, joka viimein on
viimein on sallittu, osa onn

 
 
 
 

 

 
onnesta-grafiikat-sanataide-runous-kirjailija-lemmi-henrik-2.jpg
 

Rakensin kahdesta pussinsulkijasta lokin ja haaveilen saavani sen taivaalle narusta roikkumaan
lentää se ei osaa, hyvä että pysyy koossa, raskas ruumis, koolleen kenties turhan lyhyet siivet
lapsuuden taakat väsyttää, yksinäisyys, toimettomuus
eilen illalla mietin itseni rikkaaksi, kolme käytettyä t-paitaa, hellehattu, kevättakki, kuntoiluhärpäkerulla tuli hankittua, syötyä kylläiseksi, istuttua turvassa ja nähtyä sillä silmällä kaikki, että hulluko täällä työssäkäyvänä mylvii, kun itsekin 1170€ kuussa selviän, tosin mistäpä minä tiedän, lokki kurvailee läppärin päällä, ja kukapa minä olen tuomitsemaan, muiden tunteita valvomaan, minulla on ajoittain rauha siihen se jää, se teoria, tai se on sen anti, onnellinen rikottu ihminen, joka ei aina ole onnellinen, kenties harvoin, mutta kenties kaiken aikaa kuitenkin, onni ja onni, sitä eksyy semantiikkaan, elämänkatsomukseen ja sanoihin ylipäätään niin kuin ihmisillä on tavaksi tullut tehdä, lokki on laskeutunut niin kuin ylensyönyt lentokone
enkä tiedä, miten tätä jatkaa, onni on nyt nimetty, on muutama käsite nivottu siihen kiinni edellisiltä sivuilta, on tunteet näytetty, liimattu mukaan, ja siinä se keveästi liitelee, tavoittamattoman tavoitettuna, jotenkin etäällä, mutta
valehtelin ja feikkasin elämäni läpi näihin päiviin ja nyt, kun hymy on huulilla, sitä olettaa kausaalisesti, että se hymy on sitä itseään, onnea, vai oliko se korreloiden, oli miten oli, tuossa se on, voi miltei nähdä, voin piirtää kartan, miten sen luo löytää, mutta kukapa sitä seuraisi ja mitäpä sieltä löytäisi, toisen ajatuksia ja toisen käden tunteita, sydämen, silmät ja suun
toisaalta, mistäpä sitä tietää, kenties tämä on sitä jakamista, johon omatunto ajaa, sanat, sanat, näkemykset, meemit, mitä ikinä se onkaan, lokki on kaatunut selälleen jo, olisi ilkeä jättää runo epätoivoon, välinpitämättömyyteen tai itseironiaan, olla löytämättä sitä, mitä se on, harmoniaa, rauhaa, vai voiko siihen jo luottaa, että seuraava runo tuo lohdun, että seuraava runo osaa nähdä jälleen kirkkaammin, katsoa syvemmällä, löytää löytää mitä se on

 
 
 

Jos minä kirjoittaisin variksen, joka olisi vaalea, hohtaisi valkoisin sulin kuin kyyhky – jostain kumman syystä – tonkimaan tuota roskakatosta tuossa sisäpihan tasolla, mitä se löytäisi ja miksi ja mitä se kertoisi, kuvastamassa... ihmisiä, tietysti, kulutusta, puhtautta, mutta mitä se puhtaus on, luonto, ihmisyyden antiteesi, arvoja, viattomuutta, ja koko kompositiostahan aavistaa jo, miten se kasa roskaa värjäisi sulat ja höyhenet ja kaiken sen ja mitä se on, entä jos se varis on vain ihan tavallinen varis ja tonkii roskakatoksen kierrätysastioita, mitä se löytäisi, ihan tavanomaista ateriaansa, ihan tavanomaisten ihmisten tavanomaisten jäännösten joukosta: luonto ja ihminen silti, varis on viisas lintu, joku väittänyt, että viisain, oppii soittamaan ovikelloa ja naaraamaan kepillä avainta kaltereiden takaa, jos vaan opetetaan tai sattuu siitä palkinnon saamaan, ja läjä roskaa ja jätettä, mitä se on, jos se on ainoa, mitä ihminen tähän runoon on saanut aikaan, ja sitten olen minä, ja mitä minä olen, joka ilman tuota minä-sanaakin olisin tässä runossa, miten minä tähän rinnastun entä nämä minun kysymykseni, samoja roskalaatikkoja minä täytän, samoista variksista närkästyn, kirjoitan niitä pyhinä ja kauniina, tärkeämpinä, aidompina, merkityksellisempinä kuin mitä ihmiset, ja sitten sanat, sitten lukija, sitten ajatus jostain, ajatus, mitä ne, sitten sana onni rinnastamaan
jokin tunne se on, se ja se, se mistä nämä sanat kumpuaa, olen vähän huono niiden kanssa, jää huomaamatta, ohi kiitävät ja sitten ne jäävät kiusaamaan, ja hetket ja ajatukset, paheksunta, kenties, kenties inho, myötätunto, vai onko sitä, nöyryys, ylimielisyys, tärkeilyä hieman, keikarointia, taiturointia, myönnän, arvon etsintää, häpeää, epäröintiä, huolta siinä tuskin on, vaikka se roikkuu tuossa otsalla, päälaella, vai onko se hermostuneisuutta, levottomuutta, hädän siementä, tätä jossa on tullut tarvottua, ja sitten se tuttu onni tähän rinnastumaan
edellisessä runossa lupailin harmoniaa ja magneetinomaisesti hyvinvointia kohti ajautuvia aatteita, hetkiä, niitä tunteita, mutta ne taitavat taas jäädä seuraavaan runoon tai siihen teoksen loppuun, jossa katselee taivaalle merenrannalla ja ymmärtää jotain, ihan vain jotain, johon kaiken voi päättää, ja sellainen poikkeuksellisen näköinen varis laskeutuisi siihen vierelle ja kaikki olisi h

 
 
 
 

 

 
onnesta-grafiikat-sanataide-runous-kirjailija-lemmi-henrik-3.jpg
 

Tapaillessa vanhaa runoa jokin tunne palasi, kävi muistuttamassa vai oliko se näyttäytyi jälleen, piilossa pysyvä, vain rohkeina hetkinä vapaasti nouseva: kukkia, hymyjä, murrettuja taakkoja, katselin ikkunasta lumisadetta, avaraa sisäpihaa, katselin tunnin katselin, toista tuntia, levollisena ja kuin etsien jotain, tutkaillen nähden hiutaleiden muodostelmat, pienet tuulen vivahteet, keväisen valon ja peittyvät katot, olin sammunut siihen katselemaan
kirjoitin omaelämäkertaa tehtävänä, kerroin kaiken pois, pois kiusaamasta, sain kertomusta kärsimyksestä karkaavasta tytöstäkin jatkettua, puhelimessa puhuttua kiusaavista teemoista, kivusta, syyllisyydestä, pienet vivahteet tuulessa, lumihiutaleet, nyt on kirkas aamu, talvisennäköinen huhtikuun aamu, niin kirkas, että sitä luulee paleltuvansa, jos astuisi ulos, vanhoja opittuja lakeja kai, tällaiset aistimukset
tämä runo etsii jotain, joka ei
jotain, joka kiusaa, muttei
tämä runo ei löydä
asettuu latteina sanoina, silloin tällöin koskettaa pintaa syvemmälle ja jatkaa aina matkaansa, jokin on vielä niin kaukana, minä olen vielä haalea,
varovainen, epäröivä, myrskyisän sees
lumihiutaleet hellänä, melkein hellänä
hentoina, keveinä vaimeina ikkunan takana
silti kohta on kesä

entä myrsky, entä sees
entä hellä voima, voikukat, rakkaus, hellyys, iholle asettuva onni, lämpö, kitka, kosketus
entä elämä, kasvu, yhteenkasvu, kädestä pito, syntymä, hellyys, rakkaus, ravitsevuus, hedelmät, appelsiinit, sitruunat, omenat sade, hellehatut sateessa, rohina, ropina, rohina taas, tuulen humina, pauhuna, katse, nopea vahva, salama taivaalla, pieni hyrähdys kurkusta, into, miltei riemu sateen alta kiirehtiessä ja katse märkänä suojassa, katse, hurja ja hellä

kaipaan sinua tai ehken, minä kaipaan toista, toista joka olisi h
hetkeä, jossa olisi hentoa harmonista voimaa
mutta tänään
se ei ole vielä, ei ole täällä

 
 
 

Dikotomia:

kahden asian luokittelu erilleen riippuen, onko jokin ominaisuus vai ei, haluaisin käyttää sitä sanaa kuvaamaan veljeni vaikutusta minuun, vaikka se ei taida olla sopivaa... pimeys, katkeruus, kauna, välinpitämättömyys ja viha, kun ne ovat yhdessä, olisi se ominaisuus,
ensin oli matka sisäänpäin itseäni kohti, lämpöä ja myötätuntoa, omanarvontunnetta, rohkeutta olla jotain muuta kuin mihin on ajautunut
toinen oli pitkä tie, synkkä:
yö, rikkinäinen katse ja karkea väre äänessä, kiltti
epätoivo, murretut kasvot, suru ja loputon kipu, häpeä
hätä, rikkipotkittu rinta ja alaskääntynyt katse, rikottu
särkevät silmät, kylmä märkä asvaltti, kalvava viha, joka piinaa syvältä sisältä, jokaikinen katse, jokainen ele, värit, autojen märät suhahdukset, puheensorina - kipua
dikotomia

kun ominaisuus on poissa: hymy, poikamainen reippaus, pilke silmäkulmassa, luottavainen katse, syvä ja ehtymätön, myötätunto, armo, maltti, rakkaus, lämpö sydämessä, toveruus, ja ajoittain, ihan vain lyhyinä hetkinä, minä katson siten eteeni, että katson elämää itsessään ja minua hymyilyttää, ihan pienen hetken vain - ja se on enemmän kuin mitä minulla on ikinä ollut vihassa, rikkinäisenä
dikotomia

voikukan puhalletut udut
suuren kiven luona kaksi polkua kasvaa yhteen
tuulessa siemenet, kulottunut maa
jotain tällaista minä olen nähnyt siinä välimaastossa
haaveita ja houreita

kulkenut nyt tähän runoon asti, ja se luvattu onni, jääköön se jälleen seuraavalle sivulle, kun olen nyt väsynyt, uupunut sanoihin, näihin muotoihin, sateenropina, putkien pihinä, napina kattopellillä, se on nyt enemmän, ne ovat nyt läsnä, ei k

 
 
 

Vesi on pessyt sisäpihan
pieni talonkattolippa, ebenpuinen pelti kiiltää komeana
lumikasat jäännöksiä jostain kylmästä, muinaisesta menneestä
taps, naps, naps
kumea peltirumpu, putkien sirinä, tuttua jo ikuisuuksien takaa
heräsin väsyneenä ja olen lopen uupunut
taistellut sanoin veljeäni vastaan, haamua menneisyydestä
päätynyt tähän asemaan, tilanteeseen, tilaan, joka on ainoa, joka minulla on
pelko ja hetken rauha
särkyvä, alta pettävä, mutta ei se enää samalla tavoin petä,
mielessä käy välähdys lapsuudesta, mutta niitä salaman kirkkaita hetkiä en saa välähdyksiksi paperille, joten ne saavat jäädä, ne kivut, ne hädät, nyt minä olen tässä, mutta en huomaa tätä ja tätä, jota kutsutaan että nyt, huoli ja menneisyys roikkuu haalistuneena lakanana edessä tuulen riopoteltavana, ottaa valtaansa, vaikka sitä kuinka yrittää keskittyä nyt-hetkeen, tähän jossa kaikki taittuu, kaikki ja kaikki, eipä sitä muuten voi sanoa, kaiken taitekohta, hetkessä ohi
jääkaappi naksahtaa, vastakkaisen talon rappukäytävään syttyy kultaiset valot, jotka tuskin mitään valaisevat, tai siltä se vaikuttaa, hentoja hehkuja sadepäivän valossa
juuri ja juuri kasvaa tämä hetki minuun, koosteisuus, näihin sanoihin, näppäimistöön, ropina, sihinä, naksahdus, ulina, liikenteen kuohahtelu, pisarat ikkunalla ja nämä kiusaavat tunteet, jotka jäävät nyt tummiksi haaleiksi, en tänään jaksa, tai en nyt, ilalla, huomenna, syksyllä, vuosi vielä, kymmenen, kohta teen jotain, joka huojentaa ja tartun siihen tunteeseen, roikun ja riipun siinä niin kauan kuin se jaksaa kantaa, ja sieltä käsin saatan huomata, mistä nämä kumpuaa, sanat ja

 
 
 

Holtittomat yksittäiset hiutaleet ensin
sitten kiivaat raskaat
kohta sankka raskas nopea
kohtalon paino harteilla, oman elämäni, missä on se elämä, jossa on kevyt olla, katsella kirkasta taivasta huulille juuttunut hymy seurana, rentona, huolettomana, tuuli, johon saattaa karata mukaan, ihan vaan ajelehtimaan mukaan, laskeutua vähän kauempana keskelle kaunista hyvinhoidettua puistoa, kävellä sitten matkasta ravittuna takaisin kotiin
nyt valtavia lumihiutaleita, pommitus
ensin vauhdilla maata kohti, nyt osa jää keskivaiheille liitelemään vaakatasossa

luulin, että tämä on jo mennyttä, huhtikuun kuudes päivä, helsinki, vuosi -18, ilmastonmuuton tuonut lämmön vai onko tämä vain sitä, levoton sää, vai onko kaikki niin kuin kaikki on ja on ollut, hysteriaa ja neuroottisuutta, epätoivoa ja hurjaa alistumista
kattopelti ei jaksa kiinnostua, sulattaa kouru kolisten päältään
musta kiiltävä pelti, sitten kaikki on jo tavallista
lumi pientä ja haurasta, epäröivää
kuukauden päästä talvi on vähintään voitettu, tosin onko tämä talvi ollut taistelua, vuosikymmeniin kenties ei, ruoka pöydässä on samaa, lämpötila asunnossa kutakuinkin, samat matkat, sama arki, teot,
arkisia haaveita kesästä, aina liian lyhyestä, epätäydellisestä, ohikiitävästä
ajatuksia itsestäni, omista tarpeista, reflektiota
nyt lunta ei näy enää leijumassa, ei tippumassa, ei syöksymässä
vastakkaisen talon rappukäytävän parvekkeella on ulompi ovi jäänyt auki, ja se on nyt se punktum, johon
valkoinen hento tumman ruskealla

 
 
 
 

 

 
onnesta-grafiikat-sanataide-runous-kirjailija-lemmi-henrik-4.jpg
 

Jokin vanha tunne, lapset leikkimässä miltei loppuun sulaneen lumikinosen päällä, värien vilinää, uuden auringon paistetta,
jouduin sen hylkäämään, luulen niin, kääntämään selkäni sille herkkyydelle, iloapursuavalle hymylle, leikeille hennoille, kivoille, eksymään kovaan ja kylmään katseeseen
joka joka kerta nähdessään vain kaipasi takaisin ja kaivannee yhä
täältä korkealta ikkunan takaa katsellessa sisäpihan elämää, jota harvoin ja lyhyeen on esillä, reipasta vieretysten kävelyä, ja poikaa kaksinkerroin pidempi nostaa jäteastian kantta, kun poika heittää koirankakkapussin sinne, ja jokin tunne pojassa, ylpeyttä, onnistumista, osallistumista
sees ja aurinko porottaa vaaleita pastelliseiniä, jokin koleus, sen voi aistia, mistä sen tietää, kuin kerros jäätä auringonvalossa, joka taittuu noista seinistä vai oliko se heijastuu, you want it darker, hineni hineni, karhea ääni taustalla, ja runoihin saapuu kipua, silmäkulmat laskee kurtistukseen ja otsalle rypyt, maailman kauhut, kuulin tuon tarinan jo jo liian nuorena, hoitopaikassa punaisen keittiöpöydän äärellä, punainen äänikirjan kirjanen käsissäni, ja oli veli, joka myi veljensä vai oliko se pudotti kaivoon, minä en muista, muistan hädän, hämmennyksen, kauhun, siinä sitten rakennellaan maailmankuvaa, kenties parempiakin tarinoita löytyy raamatusta lapsille kerrottavaksi, myötätuntoa armoa ilman ihmisyyden nurjuutta, vai onko se peräti jokaisessa niissä, silloin minä en enää tiedä, voiko tarinan kertoa ilman ajatusta tuhosta, thanatoksesta, minkään tarinan, jokaisessa romaanissa on taitekohta, joka, novellit on joskus keveämpiä kuin kukan tuoksua seuraava tuulahdus, sellaisia minä kaipaan - nyt ja huomenna, punaisen ruokapöydän äärellä istuessa, silmät selällään imien maailmankuvat
poika ja hujoppi ovat näkymättömissä, kirkkaalla huomioliivillä kääritty pieni koira vielä vilahtelee, ja yhä on kylmä ja aurinko paistaa matalalta, yksi sankari on toppatakki päällä alkanut ottamaan aurinkoa, nojaa pihatuoliin niin kuin rannalla makaisi, minä haluaisin nähdä jotain, löytää, saada sen tyydytyksen, jättää runon ajatukseen, selkeään loppuun, mutta mitään sellaista en näe, poika tallaa tuota lumikinosta jälleen, nainen yhä auringonottotuolissaan, aurinko, aurinko, sees, jotain, jotain edes, mutta runo pysähtyy, veli jää kaivoon, enkeli ei ehdi supisemaan abrahamin korvaan ennen kuin tarina päättyy, itku miehen silmillä vain, lapsen kasvot

 
 
 

Pala luontoa tuulessa, pitkä kepinmuotoinen pala kaarnaa tai sudenkorento tai jotain muuta käy ikkunan takana tervehtimässä, hetkessä on poissa
muistan sementistä tehdyt kaivonputken pätkät, jotka eräs aamu ilmestyivät kotipihallemme, niiden läpi pystyi ryömimään, näin niitä todistimme oleviksi, naapurin poika ja minä, tehtiin myrkkyä viereiseen metsään, mitä ikinä siinä olikaan, virtsa oli osa sitä, sen minä muistan ja sen hetken, kun naapurin isäntä löysi ja hävitti sen, jokin tunne sieltä asti ihmiseltä ihmiselle välittyi, kai arvostuksen puute meidän projektiamme kohtaan, en häntä siitä syyttäisi
kaivoa tuskin meidän perheemme koskaan käytti, oli jokin suuri ajatus, haave jostain paremmasta, unelma, isän tai äidin, kenties molempien, irrallisia muistoja muistuu mieleen, piilotin hyttysverkon revenneet pätkät ojarumpuun, veli heitti hiihtosauvalla silmäkulmaan, kissat koirat, takapihan keinun päälle opin käppäämään, kerättiin käpyjä poltettavaksi laavussa,
maailman keskipiste, sitä se oli, metri metriltä levenevän maailman, eikä maailmassa vielä niin paskasti mennyt, ja mitä tällaisenkin lauseen on tarkoitus ilmentää, mutta en minä sitä kurjana muista, tosin saattoi se sitäkin olla, yöllä en saanut unta, kun vaatekaapin päällä roikkuva pyyhe näytti tummalta ilkeältä kissalta, valvoin ja tuijotin sitä, ei käynyt mielessäkään kutsua äitiä tai saatoin minä kutsuakin, kun en nyt muista, mitä tämä runo etsii, jotain kipua, jota ei vielä siellä ollut, isä oli haamu jo, äiti etäinen, vaikka tuskin aina oli,
tässä pysähtyneenä miettimään hetkeä, kun laitoimme koiran kakkaa lompakkoon ja jätettiin se pyörätielle, uhkaa ja pelkoa, viatonta pilailua, turvaton maailma on sen hetken teesi, joka taustalla vaanii, kirjoitan rönsyilevää runoa, joka kenties ei asetu aloilleen koskaan, ne pätkät kaivonputkea, ne minä muistin, tutkailun, kiinnostuksen, jotain absurdia niissä oli, katkonainen putki, raskaat pätkät miten sattuu pihalle jätetty, raskaat massiiviset, en juuri muista koko kaivoa, sitä kun se saatiin valmiiksi, kai se unohtui ja jäi, saihan sitä vettä hanastakin, vai mistä se johtui, mutta meillä oli kaivo

 
 
 

Runo kytee sisälläni, piinaava tunne jostain ikävästä, joka päästäisi sitten otteestaan, huojennus ja rauha, katsellut taas, pitkiä tyhjiä katseita, kerrostalon korkuinen puu sisäpihalla, tumma, oksat teräviä ruoskia, harvahiuksinen iho kärsinyt ja sama sairaanvihreä pinta ebenpuulla, talon katolla, paikatut pastelliseinät, ikkunat, jotain nekin ovat, mietin aiempaa runoani, vanhaan tarinaan linkittyvää pikkupoikaa, kohtaloa, sanojen ikävää tragisoinita, jokin piina, syyllisyys synkistä sävyistä, linkittyvistä ajatuksista ja näistä niiden ilmentymistä, aurinko on poissa, sisäpiha tyhjä ja hylätty jälleen, valoton, ja kuin tilauksesta askelia pihalla, arkisia
alakuloa, raskaan olon aavistus, huoli, nyt jokin lintu taivaalta tervehtimään, mutta sekin olisi paha enne tällaisessa olossa, harmaita sävyjä tai ei edes harmaita, värittömiä, ainakin ihmisen silmälle, mustuainen ja mitä se ikinä olikaan ja ihmisen mieli - tässä nojatessa niin, että kyynerpäihin sattuu, ja miete lukijasta, joka turhaantuu, masentuu ja laskee kirjan pöydälle, enkö minä luvannut puhua onnesta, etsiä sen ja laittaa sanoiksi, vai onko tämäkin runo sitä rinnastamassa, kertomassa siitä enemmän tai ainakin yhtälailla kuin onnenräiskeinen, innostunut ja kirkaskin, pelkät sanat tuovat pientä toivoa, iloa: onnenräiske, jokin ikävä paha aavistus vain, pieni synkkyys, pilviverho sydämellä ja laiska tuuli rikkomassa sitä, sees, pysähtynyt siihen hetkeen, kun sateen pitäisi iskeä, jyrähtää, kuulua raivostunut huudahdus, uutinen jostain synkästä, niitä kyllä löytää, jos lähtee etsimään, mutta tähän tämä tunnetila on nyt jäänyt
ja linnut, lokit, taivaalle kitisemään ja ilkkumaan, valkoiset kauniit, hennot pyöreäliikkeiset siivet, ja jos runo päättyy samaan alakuloon mistä alkoikin ja jos tämä päivä on nyt tällainen ja tulee olemaan, niin…
tyytymättömyys, siitäkö tämä tuskaisuus iskee, jokainen linnuista lentää samaansuuntaan kai etsimään jotain, ja kohina liikenteestä, keveämmät hartiat jo, jotain en nyt osaa miettiä, kohdata, nähdä,
käsitellyt lapsuuttani sivukaupalla, tuhansin sanoin, suru, katkera kohtalo, kauna, kiukuttelevat linnut, ilkkuvat ja oma tukahdutettu tyytymättömyys, oma kiukkuni, ja runo lähtee tallomaan karkeita polkuja, arkisia, tavanomaista elämää, tunteita niin kuin kellä vain ja on kai lopulta löytänyt perille, polku keveämpään sydämeen tai raivoon, huutoon ja valitukseen, eikö se onni koskaan, mutta sitä huutoa ei nyt ole, pieni mutru huulilla, pettyneesti käsi kasvoilla ja mitä se nyt ikinä onkaan: epätoivoa toivossa

 
 
 

Tulevaisuuden huolet, oli jokin oppi, joka sanoi: “älä katso sinne, ole tässä hetkessä ja näe ja koe”, tässä hetkessä minä olen huolestunut, tietysti voihan siihenkin keskittyä, tunteeseen otsalla, minään, joka yrittää tiirailla tulevaisuutta siitä pienen pienestä raosta, joka tuossa kiusaa ja pelottelee, mitä ikinä se onkaan, mitä siellä näkee: suttuisia visioita menneistä hetkistä uudelleen iskevistä, epämääräisistä tarinoista muiden reiteiltä, mitä vielä, ja hätä ja huoli ja hätä ja huoli, ja tähän kohtaan tulisi kertomus omista kivuista, siitä mikä tämänkin runon tähän ulosmanannut, oma ruumis, kesän haasteet, huimaus, läkähtynyt olo, epämääräinen pahoinvointi, kuulematta jääminen, stressi, niin, ylivireys, hätä, huoli ja hätä ja huoli ja vielä kerran,
ja kevyt tuulahdus, raitis ja virkistävä, hetken huojennus, on kai sitä pahemmastakin selvitty ja selviän minä näistäkin, tosin rankkaa saattaa olla, haasteita, juuri ja juuri nenänvarteen yltävää nousuvettä, sidottuna johonkin niin kuin ansaan jäänyt sankari sankarisarjoissa, saa nähdä mihin tämä vie
verhot ikkunan edessä, peittämässä tuon kiusaavan auringon, huoneenlämpömittari valittanut tukahtuvansa, läkähtyneenä makoilee kaiuttimen päällä pitkällään, tämä päivä on nyt tämänlainen, huomisesta minä en tiedä, kauhistuttaa ja se kauhu jää nyt maatumatta, seisoo siinä vapisten mutta horjumatta, katselee pimeään, ja siellä näkyy… sitä saa kai tässä alkaa käsittelemään, tutkailemaan sen muotoja ja voimaa ja sitä meteliä, mitä se pitää, pitkä musta hahmo, jonka kasvoista ei saa selvää, suu vain kääntyneenä kärsivään huutoon, ja onni on askelin mittattuna, mieleen tulee marathon des sables, loputon matka aavikolla, mutta on siitäkin selvitty

 
 
 

Pilvet ovat pysähtyneet taivaalle, siitä runo alkaa ja katseesta taivaalle, jostain keveästä raskaasta tunteesta, ristiriidasta, kuten jo kauan piinanneesta, sanoista ja
miten kaiken kertoisi uudelleen ja uudelleen uutena ja täyteläisenä, rikkinäiset hetket, tunteet syvältä kumpuavat, piinat, kivut, ainoa mitä näen on uudelleen lumettunut musta peltikatto ja ajatuksen epäröivästä ilmastosta, miltei bipolaarisesta, tyyyppiä kaksi, jossa samana päivänä molemmat vireet, paljon meteliä tyhjästä, nämäkin sanat, liitelevät tarttumattomina, kiertelevät tuota tunnetta, joka tällä silmällä katsoo, muttei näyttäydy, kenties tämä runo jää uupuneisiin pilviin, liukuväritaivaaseen, mies saapuu ylimmälle parvekkeelle vastakkaisessa talossa, istahtaa tupakka suussa katsomaan, muttei näe mitään, kumartuu kai kännykän ääreen ja hengittää, muttei huomaa sitä, katoaa kaiteiden taakse, näin minä tämän länsimaisen sankarin näen, voimantunnossaan, voimakkaana kuin muovinkeräykseen heitetty voileipäkinkkupaketti, joka kuitenkin alistaa ja vallitsee, ihmettelen sitä voimaa, ihan vain olemassa olonsa voimaa, joka on turvonnut niin suureksi, että maailma ei tahdo jaksaa kannatella, tai mistäpä minä tiedän, näin minä olen tämän muodon jostain kuullut, kokenut tai nähnyt, eipä siinä välttämättä viisautta ole, toisen länsimaalaisen ihmisen jaappaamista vai jargonia, tuomiota, muuttuvat taivaalle juuttuneet pilvet, liukuväritaivas, kumartunut katse, parveke, peittävä kaide, käsitteitä, suuria käsitteitä, jotenkin elämä menee kumisten kuin hyvin viritetyn basson äänikoppa, minun elämäni, yksi turvonnut elämä, minun, vanha runo kertoi taivaalle jäätyneestä sadepilvestä, kolmesta kovasta k:sta, katkeruus, kaipuu ja kauna, sitten oli lämpimät vastateesit, lataus ja tunne, tympäännys nyt, silloin oli vauhko polte sydämessä näyttää kaikille nämä minun tunteeni, se taitaa olla niin olennaisen länsimaista, että runo päättyköön siihen, mutta ei se koskaan pääty, pilvet jatkaa taivaalla, mies katoaa tupakan poltettuaan, ja jossain kohdassa minä kirjailijana näen hetken pysähtyä ja jatkaa muihin mieltä askarruttaviin puuhiin, kuten
taivaalta kohmeisena maahan pudonneen pilven louhintaan
tai saamaan tetriksessä yli 440 tuhatta pistettä
kasaamaan lautaselle jääkaapista lounas
tuijottamaan ikkunasta ja haaveilemaan siihen asti, että kello on 21.45 ja liverpool voittaa manchesterin, mitä se sitten ikinä onkaan, ihmisjoukko toiselle, yksilö organisaatiossa, organisaatio systeemissä, voileipäkinkkupaketti

 
 
 

Miten kirjoittaa itseironisen runon jälkeen, runon, joka saattaa saattaa nöyräksi tämänkin aloituksen, metafiktiivisen tutkailun tästä, tutut jutut ympärillä, tuttu katse, kuten jo kerrottu, runoilija, tunteet kerrottu, lukija näytetty, sanat esillä hieroglyfeinä maailmasta, maailma itse ja ihmiset omissa paikoissaan, mutta ei se muuta mitään, ei se katsaus, tarve käsitellä säilyy, kaipuu harmoniaan ja huutoon ja harmoniaan uudelleen, virta ja lepo ja virta jälleen
eilen ei kenties ollutkaan kuuma vaan liian kylmä, tai mistäpä sitäkään loppujen lopuksi tietää, mutta varpaita paleli ja käsiä, joten kertoohan se jotain kuitenkin, tässä sitä opitaan aksioomia elämästä, minkäs teet, kun elämä meni vältellessä ja puuhatessa kaikkea, mikä opetti katsomaan muualle, pois itsestään, niin kuin sitä olisi jonkin sortin luonnonvoima, pyrkimys johonkin, mitä tahtomalla tahtoo, saattaahan se niin ollakin, jos jostain suunnasta katsoo tai jotenkin kertoo, mutta onpa sitä ihminen paljon muutakin, kuten nämä jo mainitut tunteet, kukkia haistellessa, kauniin naisen edessä, avautuvan, väsyneenä ylämäessä tai hädissään, kun on huono olla
sitten se ulkoinen tarina ikkunasta, tuttu rytmi, tuttu muoto, laki, viisi kirjainta istuu katon harjalla, seitsemän ja kuusi talon seinässä, neljä taivaalla tai viisi, ikkuna on kuusi, sitten napina näppäimistä, tähänkö tämä ajautuu, ajatukset ja sanat,
pelkään, että en koskaan pysty näitä sanoja, vaikka niissä jotain onnistunutta olisikin, julkaisemaan, kun minä pelkään
tarinat veljestäni, ne odottavat kertomattomina, taustalla olevina muotoina ja luulen, että ovat saapumassa näihin, kun yritän kertoa onnesta, rikkinäinen ihminen, jos sattuu sanoistani murtumaan ja luovuttaisi
ja nyt kuvilla on jälleen väriä ja voimaa, katon reunalla sulava lumi, hylätty vaaleanpunainen esine, joka vastakkaisella parvekkeella osuu silmiini joka päivä, josta en koskaan ota selvää mikä se on, sävy ei sovi muuhun maisemaan, se päivittäinen punktum katseelle, tosin ärsyttää asettaa punktum tuohon rinnastumaan synkkään hahmoon, mutta näin minä sen kirjoitin ja olkoon se tässä, sama juuri ja juuri kirkas ilma kuin lähes aina, cohen usvaisena peittävänä, sihinä sen takana, aavistus huminasta jostain kaukaa, suuresta

 
 
 

Rajanpintojen tutkailua, bitti bitille, viivasuoran leikkaus ikonin päältä, leikin työpöydälläni ja olen sitä alkanut miettimään, jostain syystä se on kiehtonut minua tai kenties ei kiehtonut, pikemminkin ollut vain minun käytöstäni, huomaan tylsyyksissäni vetäväni hiirellä sen valintanelikulmion ja yritän etsiä sitä pikselirivin reunaa, joka valitsee kuvakkeen työpöydällä, liekö tällä merkitystä mihinkään, minä en tiedä, en enää osaa sanoa, kaikki on kaikkea, jokainen teko ja sana, linkittyy ja kertoo ja, jos ei kerro, niin silloin ei kuuntele tai katso,
nämä runot saattavat jäädä unholaan vuosikausiksi siihen hetkeen, kun tuo veljeni epätoivo ratkeaa, tuhoon tai miksei rauhaan ja vakauteen, se on jonkin massiivisen systeemin hallussa, jota sanotaan milloin milläkin nimellä, kohtalo vaikka, jumalan käsiin, maailmankaikkeuden, karman, nimetköön jokainen itse miten nimeäkään, minä tutkailen rajapintoja ja olen päätynynyt tähän, oli joku kirjailija, joka omaelämäkertaisilla sanoillaan ajoi vaimonsa itsemurhaan, tai tämä oli jokin teesi aiheesta, ja kuoleman jälkeen vain jatkoi kirjoittamista, ja tämä vaivaa minua niin suuresti, sanojen taakka, puhumisen ja sitten vastakohtana vaikenemisen, tunkkainen raskas, suljettu, pelkäävä, välttelevä, paljastumista, totuutta pelkäävä,
onko tuo bittimaailma jo luomassa visuaalista muotoa siten, että ikkunasta ei tarvi hakea kiinnekohtaa, muotoa, väriä, pdf-tiedostojen pienet valkoiset ikonit ja hieman himmentävä haalentava sininen nelikulmio, joka liikkuu nykäyksittäin, nyt se on kuvattu ja olkoon
minulla olisi kohta jo kolme valmista teosta, sellaista, joilla saattaisi olla arvoa julkaistakin, ensimmäisestä mietin, että veljeni itsemurhauhkailusta ja lapsuuden tarinoista veli saattaisi murtua ja syöksyä siihen, mistä on jo toista vuosikymmentä puhunut ja isäni itsemurhan julkiseksi tuominen voisi aiheuttaa paheksuntaa isäni sisaruksilla, seuraavassa on omat häpeät niin selkeästi esillä, että oma sairastelu ja pahoinvointi pitäisi kaiketi tuoda silloin julki ja tulla kaapista ulos: kärsin traumoista, affekteista, dissosiaatioista ja sitten tässä kolmannessa, jonka pitäisi kertoa onnesta, veljeni on jälleen kipeänä ja arkana, loppuunkuluneena ja tuhoisana, enkä minä oikein osaa kuin vaieta, tosin onko nämä jo niin yksityisiä aiheita, että siihen on syytäkin, minä en osaa sanoa, leikin käyttöliittymän valintanelikulmiolla ja voin pahoin, tosin en ehkä juuri tällä sekunnilla, nyt minulla on suhteellisen hyvä olla, viltti harteilla, hattu päässä, auringon aavistus ikkunasta, ja sanat ovat minun puolellani, eikä niiden taakka ole juuri nyt edes painostamassa, vapaa, vapaa kirjoittamaan, mutta voiko näitä tuoda julkisuuteen, se on sitten eri hetken paine, vaikkapa huomisillan

 
 
 
 

 

 
onnesta-grafiikat-sanataide-runous-kirjailija-lemmi-henrik-5.jpg
 

Yskin niin, että nyt limaa ryystäessä verinoroja limassa, maanantaina aika lääkärille hankkimaan kosteusvoidereseptiä ihottumaan, mutta luulenpa, että jään tulematta kuulluksi, jos yritän sanoa ja olla sillä tavalla totta, että tekisi mieli kertoa kaikki fyysiset oireet, kaikki henkiset ja kaikki maalliset ja mitä ikinä sitä voikaan toiselle ihmiselle kertoa, saa nähdä kenties minä olen niin terve kuin ikinä ihminen voi terve olla, pahoinvoiva vain, mutta ei sekään ole tietysti totta, ja minun silmiini tämän pitäisi olla kertomus onnesta: varakkaassa länsimaassa sairaana, ei koskaan ole parempaa hoitotasoa ollut, ei parempaa diagnostiikkaa, ei enempää hyvinvointia, mutta, en jaksa edes kirjoittaa mitään muttia, kymppitonnilla kenties saisi itsensä terveeksi, onnelliseksi ja tyydytettyä pyrkimyksen tunnistaa, mikä tässä, jota kutsun ruumiikseni, on vikana, vastaus saattaa olla ihmisyys itse, ja niin se taitaa joka tapauksessa olla, saa nähdä montako vuotta, montako kymmentä vuotta ja missä kunnossa elämässä pääsee talsimaan, nyt on tämä hetki ja ihan melkein silti hyvä olla, kohtalaisen, tyydyttävän, tai ei, en taida olla tyytynyt, oli miten oli, kymmenkunta riviä tullut taas nuristua huonoa vointia ja tyytymättömyyttä, kiukkua ja ärtymystä, hyväksyntää aika heikosti, sitä voisi etsiä, näin on, elämä on, vanhuus ei tule yksin, pikkuvaivoja, isompia, saa nähdä, ehkä minä vain hyppään siihen verkkoon, joka meille köyhille on punottu, kirjoitan pitkän viestin verkkosovelluksella terveyskeskukselle ja luettelen miksi kaikki on vituillaan ja miltä se tuntuu ja kärvistelen sitten joulukuuhun ja isän veronpalautusrahojen puolikkaalla alan etsimään heinää heinäsuovasta, sitä pirullisen myrkyllistä ja haitallista tai sitten ihan vain tavallista, joka on osa sellaista sairastelua, johon tämä lääketiede ei ota kantaa, ei kiinnostu, ei yritä, en tiedä, nyt montako sanaa nurisevaa, ei mitään rinnastavaa kuvaa, ei hahmoa, käsitteitä, kivuliasta pohdintaa, hyvä jos edes hätää, huoltakaan, tuon riivaavan tympääntymisen alla, hahmot peittyy, muodot, värit, kohta sanat, liskoaivoineni hypin soihtu kädessä ja kaatelen autoja matkalla, polttelen autonrenkaita ja kaadan hierarkiat ja itseni, sitten nurinkurin huomaan jotain, jota en ole koskaan ennen huomannut, ja kaikki on
kaikki on
kaikki on jotenkin toisin tai juuri niin samalla tavoin kuin aina ennenkin, eikä voi kuin hymyillä ja ymmärtää, tosin mitä, sitä en osaa näissä tunteissa sanoa

 
 
 

Yön valot, loistavia nelikulmioita sikin sokin, mietin, että ei se nyt ehkä ole maailman isoin asia, se hetki, kun minä sitten joskus kuolen, ja minun elämäni on suhteellisen pieni juttu sekin, ennen olisin voinut ajatella, että maailma pysähtyy, kun minä kuolen, kesä jatkuu, sanottiin kerran, muuta en sen runoilijan sanoista tiedä, tullut aika vähän luettua, hesset, hemingwayt, fitzgeraldit, mukkaa, haavikkoa, mannerta, modernismia, siihenpä se on jäänyt ja tämän yön tutkailuun, joku kutsuu sitä edistykseksi, minua ei aina kiinnosta, sanoitin mietteeksi, että sitten, kun ihminen osaa laskea, mitä tapahtuu, kun siihen systeemiin, mitä ihmiseksi sanotaan, laitetaan tippa suolavettä ja osaa laskea muutoksen tietystä hetkestä sitten siihen tipalliseen - tai systeemiin, jota kutsutaan, että ilmasto, jotain samanlaista: moottorivene valtamerellä, niin sitten voin nostaa hattua ja taputtaa käsiä ja huomata, että jotain puuttuu silti, siinä on minun näkemykseni ja ymmärrykseni ihmisen suuruudesta, mutta mitäpä siitä, jos haluaa hekumoida tätä aikaa, niin vapaasti minun puolesta, voin katsella ja ajatella omat ajatukseni siitä, saattaa olla, että naurahdan, saattaa olla, että säikähdän, jos vaikka valta-asemassa olevalla ei satu olemaan sellaista viisausta, että näkisi oman napansa ja tietäisi, mikä se on, vai mitä se on, oli mitä oli, tästäkin runosta tuli jaarittelua, kuolema, niin ja yö, valot pimeässä, mitä vielä, sanat, ne on kuitenkin jotain, mutta ei paljoa nekään,
mutta tähän tämä runo ei voi jäädä tai voi tietysti, mutta se on yksi vilkaisu ikkunasta, jäisi juurtumatta, asettumatta aloilleen, silmät jäisi kertomatta, sitten liike uupuisi, tässä istuessani vastakkaisen talon rappukäytävän ikkunasta peilautuu valo sillä tavalla, että, jos katson sitä, niin se näkyy pistävänä pisteenä ja, jos katson omaa peilikuvaani, valo jakaantuu molemmille silmilleni niin kuin terävät loisteet iiriksistä, se on jo jotain se, reflektiota, muutos, vaihtuvuus, minä olen alkanut hahmotella sanoja nyt tällä tavalla, ymmärtämään omaa muotoani, joka tarkoittaa, että se menee kohta rikki ellei ole jo mennyt, ja mitä sitten seuraa, äsken oli vielä kolmessa eri palstassa runoni, sitä ennen oli jotain muuta, vähemmän tietoista vai taituruudestako on kyse, siitä reflektiokyvystä, että osaa peilikuvansakin tuoda runoon ilman, että
ilman, että,
no osaan kuitenkin ja sitten se tuijottelee tuossa vähän niin kuin häijynnäköisenä mutta silti rakastavana, karuna mutta hieman pehmeänä, eikä se kuolema, mikä jo alkuun oli tässä runossa, se ei ole vielä esillä, ja harvapa omasta kuolemastaan tietää mitään, kai se on jotain se, onni, siunaus, mutta elämä ja oma elämä, siitäkään ei välttämättä tiedä, ja se on jo jotain muuta

 
 
 
 

 

 
onnesta-grafiikat-sanataide-runous-kirjailija-lemmi-henrik-6.jpg
 

Ja se tarina onnesta, pikkupojasta, joka näkee, katsoo kirkkaassa valaistussa hetkessä pienen linnun, muurahaisen, ruohonkorren, metsän ja kotipihan välisen ojan elämää eikä tarvitse muuta, eikä muuta ole, kiinni siinä hetkessä täysin ja sillä tavalla loputtomasti, että jollei sitä seuraavaa tunnetta saapuisi, voisi jäädä siihen, mutta siihen ei voi jäädä, ja se voi olla se suurin suruni, joka minut pitää etäällä siitä teesistä joka on onni, tai teesi ja teesi, hetki, naapuritalossa asetellaan grilliä, päivänvarjoa, mies musta t-paita yllään lakaisee mustaan astiaan talven ja talven jäljet, mittari ikkunalla näytää 19 astetta celsiusta, mutta aurinko taitaa paistaa siihen eikä siihen ole sinällään luottamista, taivas on niin tasaisen sininen tai tasaisen kylläinen, että en tuollaista muista, ja miksi se edes on sininen, mikä siellä taittaa avaruudesta tulevaa valoa, joku saattaa tietää ja saattaa olla sillä hetkellä hyvinkin tyytyväinen itseensä, jos tätä lukiessa osaa sen kertoa, tietää jotain toista enemmän, sekin on jotain, minä luulin olevani kaikkitietävä, sitten opin jotain itsestäni ja pyörähdin sen ajatuksen toiselle puolelle, kirjoittelen runoja ikkunasta katsoen ja myönnän, minä olen ihminen, ja ihminen on mitä ihminen on, ei mitään sen enempää, nyt kaksi päivänvarjoa heiluu tuulessa, kuin langanlaihan tanssijan hameet, pulska mies paidassaan yhä edes taas harja kädessä, ja jos sanoisin, että tänään alkoi kevät, niin se olisi sitten, mitä ikinä se sitten onkaan, ja se onni ja se onni, en tiedä kenties se ei ole vielä täällä

 
 
 

Lokit taivaalla kuvioliitämässä, muodostaen imaginäärisiä muotoja tuohon vauvansiniselle seinälle, joka on silmänkantamattomiin korkea ja aina etäämmällä kuin luulisi, siitä tämä runo alkaa, sellaisesta etsivästä katseesta taivaalle, joka kertoo, että kaiken taustalla, silmien takana, punotaan kiinni menneitä ja tulevia, jonkinlaiseksi systemaatiseksi syheröketjuksi, joka yhdistää kaiken ja vain kaiken, koetun onneksi, onhan siinä rajansa, eilen tunnustin ystävälleni rikkonaisuuden historiani, päätin niin tehdä, sallia lopulta sanojeni, kuvani olla sellaisiin haasteisiin, vaiettuihin häpeöihin linkittynyt tai sallia niin käydä, jos on käydäkseen, ja ensimmäinen askel, siltä tuntui, oli tulla ystäväpiirille siitä kaapista ulos, eikä se tullut niin yllätyksenä, yli kymmenen vuoden vakauden etsiskely, kaipa sen huomaa, horjuvan askelen, lintujen taitonäytös, raajarikko lintu, pulu, joka hypähteli yhdellä jalalla ja etsiskeli murusiaan musiikkitalon puistossa, se sattui heti mieleen ja ajatus syrjäytyneestä linnusta tuon taivaalla liitävän joukkion laidalla, varovaisena, yksinäisyyteen hukkuneena, sanat vievät nyt näihin teemoihin, tulee kirjoitetettua siitä, mikä vaivaa, ja sitten pitää yrittää niiden runojen kanssa elää, sitä kai se on kaikilla, askel häpeästä ulos, ensimmäinen askel tuli otettua, kasvojen menetyksestä hyväksyvämpään omakuvaan, myötätuntoon ja rakkauteen itseä kohtaan, siitäkin tehty kirosana, niin huonosti monia asioita ihmiset ymmärtää ja ovat ymmärtäneet ja tulevat ymmärtämään, suurpiirteiset sanat, sanat vain, yhteisymmärrys, lintuja sikin sokin taivaalla, mutta, jos niille piirtäisi kolmiulotteisesti nuo kaaret lentoradoistaan, voisi ymmärtää jotain, ihan vain jotain, joka saattaisi riittää, ihan hetkeksi vain, yhden elämän mittaiseksi tai sen arvoiseksi, en tiedä, eksyin näihin sanoihin enkä tiedä paljonko näistäkin on totta, tai totta ja totta, sanoja valkoisella, vauvansininen taivas, siihen se ajatus loppuu, minä olen
ja sitten ei ole sellaista sanaa, mikä tähän sopisi, viisisataa, kenties -tuhatta saattaisi kertoa ja olla sopiva kuvaus, käsitteellistää sen, hahmottaa, kertoa, rikki, se on se sana, joka ei oikein riitä, mutta kun muutakaan ei ole, rikki

 
 
 

Nyt jotain rajua, puu kaatuu myrskytuulessa, salama, hetken, uudelleen, voimistuen, tuuli yltyy yhä, synkkä synkkä pilvi taivaalla, lähes musta, tumma tumman harmaa, levottomasti muuttuva, ja kohta niitty, kesä, aurinko vaalean pilviverhon takaa, valokeila, konteksteja, muotoja, sävyjä, arkinen saisi jäädä tänään, olla vain suuria ajatuksia, lämpöä, onnea, väistyviä uhkia, huolia, mietteitä mullistavia, jotka veisivät lukijan niin kuin kirjoittajankin kauas jonnekkin, jossa olisi sinällään hyvä olla jo itsekseenkin, mutta jokin ravitseva, täyteläinen, mukaansatempaava, lämpö, unohtunut lämmöntunne, lämpömittari näytti 36,7 ja minä olin tyytyväinen, normaali tuttu, tullut paleltua 35,4:nkin lämmössä, se on toinen tarina se, nyt minä istun tässä ja olen jo unohtanut huoleni, vaikka en minä todella ole, mutta ne ovat jotenkin sillä tavalla etäällä, että niihin ei ole suoraa tietä, ei askelta, joka vain miettimällä veisi sille polulle, ei tarvitse työstää vartin välein tunteita, jännitävän hetken jälkeen rentotuminen, rauhoittuminen, mitä vielä, monelle tuttu, minunlaiselleni keidas, joka ei tyhjene ihan heti, tämä runo on levollinen ja tyyni, tavallaan se tuntuu pettymykseltä, harmittaa, mutta tulee toisenlaisia hetkiä, ja nyt miete, että ihminen ei ole tyytyväinen mihinkään, jokaisessa omenassa on, olkoon mitä on, nyt on näin kuitenkin, eikä minun tarvitse kirjoittaa räjäyttävää runoa, ei levotonta, riehaantunutta hurjaa, ei edes tärkeää, merkittävää ja suurta, kirjoitan tämänlaisen ja tähän se jää, asettuu ja on, ja kuka sen lukeekin, jos osaa arvostaa, niin se on jotain, ja jos ei, niin sitten minä olen silti näin sanonut, kertonut, jakanut, kokenut, ollut ja se on tässä
aamulla sisäpiha eli täytenä, kaksi koiraa juoksi pallon perässä, toinen oli pieni ja pennunoloinen eikä kovin taitava, sitten lokki ebenpuun pinnalla näytti miettivältä, nokki kasaa räystään kulmassa, yritti asettua siihen ja yritti uudelleen, talsi sitten pois jonkin tunteen kanssa, josta minulla ei ole mitään tietoa, miltä se tuntuu tai saattaa ollakin, mietin että josko tuohon ilmestyy kohtapuolin linnunpoikasia ja niitä saisi sitten tarkkailla ja kirjoittaa tähän, mutta lokki on pysynyt poissa, ja minä olen kai ymmärtänyt väärin tai ymmärrän nyt väärin ja se yritti kyllä, mutta tuli toisiin aatoksiin, lättäjalat läpisivät ja sitten se oli jo poissa

 
 
 

Lokki on kaunis lintu, hieno harmaa siivenalus ja maha, vai mitä ne on, sulavamuotoinen, mitä se ikinä tarkoittaakaan, minulla ei taida olla siihen kuvailuun sanoja, harmaa sahalaitakuvio kuin majesteetillinen kaulus, se on jo jotain, mutta se pirullinen kitinä, mitä ne pitää, ei tuo niille ystäviä, tai on kai niitäkin, kalastajat ainakin, jos oppivat suunnistamaan lokkien mukaan, ja jos linnuista pitää ja sietää kitinää, niin kai sitä voi niihinkin kiintyä, mihinkäs ei, apteekin kassalla oli kenties maailman vaikuttavin nainen, sellaista ei ole tullut usein koettua, mutta vau oli se sana, ja olin iloinen ihan vain kokiessani jotain sellaista, kukanenkin saa kuvitella omalla tavallaan, ei tällaisessa sanat auta, en minä tosin muista enää kuin sen tunteen ja kokemuksen vahvuuden, että tällaista en ole ennen nähnyt ja näin vaikuttunut ollut, ja tämäkin arkinen tarina on nyt tässä, 44 eurolla voiteita tuli ostettua, kotiin päästyäni vihdoin kirjoitin sen viestin terveysasemalle: minulla taitaa olla huono munuainen, kärsinyt ja koulittu tai ainakin labra-arvot vihjaili ja sitten vaahtoava virtsa, ja onko tuo virtsa-sana nyt vähän turhan karkea tähän korkeataiteen muotoon, mutta siinä se nyt on kaiken muun ohella, majesteetillisen kauluksen ja uhkean apteekkarin, tuohon kuvaan voisi päättää tämän, olen kirjoittanut lokeista jo kutakuinkin pariinkymmeneen runoon, vaikka en tiedä niistä yhtään mitään, jotain olen päältäpäin nähnyt ja tiedän, että kaupunkiin ne ovat tulleet vesistöistä ja toiset pitää erilaista ääntä kuin toiset, minun korvaani kaikki on samankuuloisia, ja nythän minä muistin, eihän se ollut se kitinä, mistä niitä vihattiin vaan ne kun on röyhkeitä ja siivottomia täällä siveellisessä suomessa, jossa jokainen on soma ja kohtelias ja hyvätapainen, koko syömiskulttuuri on kuva evoluutiosta pienellä aikajanalla, röyhkeys ja kaikkiruokaisuus, koko kaupunkiinmuutto, mutta niinhän ne muuttivat ihmisetkin, rotat perässä, kai ne lokitkin tänne kuuluu, siinä missä ihminen metsään, eikä me niin kivoja olla muiden kulttuureille, että kannattaisi valittaa, esimerkkinä nyt rauhaarakastava karhu, nekin ovat tottuneet siihen, että saavat ihan omavaltaisesti hallita metsää ja rauhassa syödä puolukoita ja mitä muita marjoja ne syökään ja nukkua sitten hiljentyneessä metsässä, ja se hymy apteekin kassalla kai se oli minun lääpäällään oleville silmille, jotenkin se on nyt tärkeämpää kuin metsä ja kaupunki muuten, miten monta kylmää ja ravinnotonta kuukautta sitä eläisi vaikka vuoren sisällä, jos nuo sulot olisivat kerran lämmittämässä minun petiäni, enpä tiedä, kenties en yhtään, mutta jotain ne olivat, jotain sellaista, mille runot jäävät auttamatta toiseksi, niin syvällä, niin merkittävänä hyrrää nuo tasot :ihminen

 
 
 

Minä peilailen tässä hyvin syöneenä ja mietin, että onnestahan minun piti kertoa, jotenkin se punainen lanka hukkui ja runot ovat olleet jotain muuta, arkea ja elämää, luonnontutkailua tai ei edes luonnon, tuon edessänäkyvän avoimen astian, jossa lokit ja koirat, ihmiset erinäköiset vaatteet päällään ja ihmisten kädenjäljet, maa-aines, värit, eikä tämä tämän suuremmaksi nouse, eikä se onni-teema sieltä roihahda esille, jotenkin se on kai aina piilossa, ja näkeekö sitä edes koskaan, voiko sitä osoitella sormella ja sanoa: “tuossa se on, katso nyt ja ole osa sitä”, saattaahan se sitäkin olla, jotenkin nämä sävyt eivät ole ihan onnellisia nämäkään, mutta ei kai sitä tahtomalla sitä itseensä löydä, mutta ei nämä surua tai kärsimystäkään ole, hyväksynnän tekememistä, rauhan, mietin veljeäni, mutta se on jo taakka se ja miettiä häntä lukijaksi ja kokijaksi, hän kun on nyt niin kaukana tästä edellä mainitusta, huutaa yöhön, ja etsii sieltä jotain kivuliasta, jonka on jo taakseen jättänyt mutta ei muusta tiedä, tai jotain muuta, mikä tuokin muoto on, jokin se on, yöhön kutsuhuudot, disneyn animaatio dramatisoi unettomuutta, hessu hopo ja pöllö, ne minä siitä muistan, vai oliko se kuitenkin joku muu ankkamaailman hahmo, pelkäsin sitä klippiä lapsena, kauhun tunne nousi sisälleni aina, jokin karmiva syvä, päälle laskeutuva, kalterit sängyn päätyssä ja sekoava aikuinen, kenties, ja jos tuo jää tähän asettumatta, kellumaan runon pinnalle, niin sitten tarvitaan syvempää katsetta, tosin ehkä sitä tarvitsisi aina, välillä on ollut niin hyvä olla, että sellaista hyväntuulisuutta ja hyvinvointia ei ole vuosiin ollut, kenties ei koskaan ja se on kai se tarina onnesta, ja nyt, jos voikukka ottaisi kyytiinsä ja voisi vienossa tuulessa huojua siinä tuoksussa kuin riippumatolla tai jotain muuta, se olisi ihan riittävä kuva, siihen se lopulta löytää tiensä tämä tutkimus, ei enempää ole, tuoksuun jälleen, lepoon ja hentoon tuuleen, kesäntuntuun ja ja
ja jos se vuosikausia hukassa ollut rakkaus yhtäkkiä jostain nurkan takaa, niin sitten… ja nyt minä jään epäröiviin tunteisiin, vaikka sydän veisi moisiin toiveisiin, niin paljon kipua vielä, rikkonaisuutta, että jokin uusi kiintymyssuhde tuntuisi vaaralliselta, ja kenties tuo sana kertoo enemmän, ja sitä voisi sitten seurata vuosikymmeniä taaksepäin ja huomata sanoa: aa!

 
 
 

Taivaalla lakaistu pilvi, työ jäänyt kesken, pienet vaaleat jyvät noroina leveän kasan perässä, kymmenvuotiaana siivoilin elokuvateatteria, harjalla läpi penkinaluset, leveä käytävä oli mieluisampi harjata, jälki, jonka harja jättää murusilla perässään, ennen toistoa ja toistoa, pikkuhiljaa päästään pisteeseen, jossa tyydyttää silmää, mikä lie sumealla logiikalla mietittynä se piste, jossa voi sanoa, että kohta on nyt lakaistu, tuttu sankari siniset hihat erottuen makoilee, nyt lukien jotain kauempana näkyvän kerrostalon pihalla, puuro odottaa keittiössä, jäähtyy pikkuhiljaa, yöllä särki lihaksia ja oli hankala olo, mietin, että olenko juonut hyvin vettä, siitäkin tullut neuroosi, tai sitten niitä särkee, kun tuli syötyä huonosti ja jännitettyä junnupelissä, ensimmäiset kymmenen minuuttia oltiin hädässä, kun vastustaja hyökkäili linjan taa, sitten saatiin pakka kasaan, lopulta hävittiin peli, epäreilulta se tuntui, mutta jos kokee, että tasapeli olisi ollut reilumpi tulos, voi hyväksyä sen, että sitten kai reilua olisi myös, jos toinen voittaa, todennäköisyyksiä miettien siis, ei aina voi päättyä tasan, vaikka tasaista olisikin, harmitti sinällään, että kovasta työstä ei tullut palkintoa, jotain oltais ansaittu, vaikka taputus selälle, että hyvin asennoiduitte peliin, hyvin kasvoitte ja hyvin penkiltäkin kasattiin pakka kuntoon alkuhädän jälkeen, niin tässä sitä ollaan ja reflektoidaan hädän hetkiä, voi olla tyytyväinen, toivon mukaan tämä tästä kääntyy, ei helpommaksi mutta vakaammaksi, turvantuntuisemmaksi, kenties terveemmäksi, joku on hoitanut työnsä loppuun ja taivaalla näkyy nyt kuivuva mopin jälki, ja kaikki on jotenkin, jotenkuten niinkuin kaikki aina on, kaikki ja kaikki: kaikki

 
 
 

Sodassa ahnehditaan ja haetaan oikeutta vai mitä se on, olen etsinyt valtaa ja kyllästynyt, kun intensiteetti tippuu, sotapeli, jota tullut pelattua 1200+ tuntia, välillä syyllinen olo ahneudestani ja opportunisista pyrkimyksistä, hetken mielijohteessa aloitettuja sotia, jatkuvaa riitaa ja taistelua, kaatuvia miehiä, sadoissa tuhansissa per sota, mutta leikkiä, millaista leikkiä, voi kuvitella kirkuvat naiset lapset, karjuvat veriset miehet, palavat kylät, alistetut maatilalliset, karkeat kapteenit, kylmät ja vaativat, askeleita metsässä tuhansia tuhansia askeleita rinnakkain, mutta se, mitä tapahuu on, kun bitti vaihtaa muotoaan, ykkönen vaihtuu nollaksi ja pikseli pikseliltä päivittyy kuvaruutu, mietin silti, onko moraalitonta tehdä moraalittomia tekoja leikkien, pelissä, kuitenkin todelliset seuraamukset ovat toisenlaiset kuin niissä teoissa, joita nämä muodot jäljittelevät, kun 5000 miestä kaatuu piirityksessäni, kukaan ei kuole, kenenkään elämä ei muutu, minun tosin omalla pienellä tavallani, ja sekin tietysti mietityttää, että miten tällaiset palkinnot ja asiayhteydet, kontekstit vaikuttaa tuleviin mietteisiin, viihde, väkivalta, pienen lapsen tutkailuja maailman muodoista kenties, vai mitä tämä on, johon harva kääntää katsettaan, tai mistäpä minä tiedän, saattaisihan moni kavahtaa, ja siinäpä se on muotoon asetettuna tämän päivän murheet ja ristiriidat, laatikollinen merkkijonoja oikealta sivulta epätasaisia, vasemmalta kuin muurinreuna, kivi kiveltä, sitten se sotilas nousemassa muurin reunaa ja miten sille käy, tunne-elämää kertaava omaelämäkerta on aikalailla nyt valmis, ja se on aika surullinen tarina, tragedia, joka jatkuu kuitenkin katharsiksen jälkeen eikä ole päättynyt vielä, verho on ikkunan edessä, pelin sotamusiikki soi, puolirauhallisena, tässä on tämä nyt

 
 
 

Hopeapilvet taivaalla, ja pysähdyn miettimään tätä tarvetta luoda luettelo tästä hetkestä, runoilijan kirjanpito, kristitty taivas, hieman horjuva puu, niskasärky, pään-, pistaasit pöydällä, nälkä ja kylmyys, railo taivaalla, joka muuttu sahanteräiseksi etäänpänä, hullu aikakausi, joka ei ole sen hullumpi kuin koskaan ennenkään, laskeutuva varis, levoton, konemusiikin tilutus taustalla, rämisevä rumpukomppi, tähän intensiteetti katkeaa, arvoon, joka ei kuvaa, ei kerro, tilutus ja rämisevä komppi, mitä nekin edustaisivat, halveksivia sanoja, eipä juuri muuta, jotain haluttaa sanoa, mutta kaikki jää tällaisiksi, etsiviksi, hatariksi ja erillään pysytteleviksi, jotka lukiessa liimaa kiinni ja ajattelee ymmärtävänsä jotain uutta, näkevänsä eri silmillä, minun silmäni särkevät liiasta pelaamisesta ja vähäisistä unista, lento ei kanna, varis lentää alas yhtä helposti kuin ylöskin, putoaa sulavasti, naapuri kopisuttelee naapurin asioita, esineitä ja lähettelee ääniaaltoja, vahvistin liian lujalla, on tullut välteltyä kaikkea, mitä vältellä pystyy, runojen taakka, ristiriitoja julkaisusta, terapiapäätöksen stressiä, sairaanloista oloa, mitä vain voi olla miettimättä eskapistisissa nautinnoissa, unohdettua itsensä katseeksi ja tahdoksi, muutamaksi reflektiiviseksi ajatukseksi, omaelämäkerrasta tekisi mieli puhua ja kirjoittaa ja kertoa, mutta jotenkin sekin on vain mitä se on, oma elämä muutamassa tuhannessa sanassa, väkivaltainen muoto, mutta ei sinällään, eihän niistä muuta jää, ne solut aika-avaruudessa ovat nyt kulkeneet tähän paikkaan ja hetkeen eikä niitä ole kuin tämän hetken kautta, ja siitähän on kyse, nyt-hetkestä, ei niinkään menneestä, katseesta, ei todellisuudesta, ellei juuri tämän hetken, mennyt mennyttä, tarinaa, se suhteellinen näkemys, joka on yksi miljardeista, jollei sadoista miljardeista tai jos kaikki teoreemat ja näkövinkkelit, mitä ihmiset yksilöinäkin omaa, niin rajattomista, yksi vain, näkemys, joka tuli hetki hetkessä koettua, on jo hävinnyt, ja muuta minulla ei niistä ollut eikä jäänyt eikä pysynyt, funktio systeemissä, funktio, jolla ei ole selkeät kuin fyysiset rajansa, mutta nyt minä menen teoreettiseksi, tunteistahan minä halusin puhua ja siitä tunteesta, joka on onni, ei se nyt niin kaukana tästä hetkestä ole, mutta ei vaan ole juuri nyt tässä, päänsärky, väsyneet silmät, hämärtyvä päivä, jotenkin kaikki tuntuu laskeutuvan ja menevän loppuaan kohti, onko se sitten jokin kriisi, kuolevaisuus, eksistenssi, kuihtuva elämä

 
 
 
 

 

 
onnesta-grafiikat-sanataide-runous-kirjailija-lemmi-henrik-7.jpg
 

Mukka näki ketun, minä näin natsin paskalla, siitä on jo aikaa, muistan vain ratikassa istuessani tämän runon nähneeni ja kirjoitin sen sitten ylös, muistan myös huonon palautteen, minusta se oli merkittävä runo minulle, rinnasteisena ihmisyys ja luonto, ihan tavallisia molemmat, natsejakin ollut jo aika kauan täällä päin maailmaa ja missäpä ei ja paskottukin on, jos siitä nyt kehtaa tässä puhua, kutakuinkin alusta alkaen jokainen ja aina, ja sitten katse ja näkökyky, niitäkin voi miettiä ja pyshätynyttä hetkeä, vaikuttuneisuutta, mutta se runo jäi sellaiseksi tyngäksi eikä siihen osattu tarttua, tähän ehkä osataan, ryöppyilevämpi lavea runo, joka ottaa kädestä ja johdattaa, vai selitteleekö tämä jo liikaa, luin bonnefoyta ja mietin, että pitäisikö minunkin yrittää tuota runokieltä, jossa on vahvaa magiikkaa jokaisessa sanassa ja mimenomaan jokaisessa, ei näin, että voi jaaritella ilman, että suoranaisesti jaarittelee, mutta ääni on etsivä ja pohtiva, bonnefoylla oli vain polttava katse ja suora ääni, melkein shokeraantunut ilman, että on ollenkaan shokeraantunut, voi toki olla, että sinervon ääni on se, mikä sieltä saapuu, suora ja kuin vanha suomalainen sotakivääri, postitin runot ja omaelämäkerran nyt kanssa anomuksen vapaaoppilaspaikasta, jotta on sitten syksyllä mahdollisuus valita tai olisi, jos sellainen minulle suodaan, varaa tuskin on maksaa opiskeluja ainakaan syyslukukautena, mutta saa nähdä, hävettää ja syyllinen olo, nekin on mitä on, alastomuutta ja tarvetta peitellä luontaisia, mikä se oli vaahteranlehti ja syyllisyys, kun nyt isäni kuva on näytetty ja veljeni myös siten, että saattaa pahimmassa tapauksessa joku veljen tuttu joku päivä kuulla hänen teoistaan, ei sillä etteikö ne olisi totta ja olisi ihan oikeudenmukaista kohdata tekonsa, mutta tällä kertaa se tuomio saattaisi olla aika rankka ja... tai no, hyppy sillalta kiviä taskussa tai muuta, sitä minä nyt pelkään, ja kai se on vuosikymmenet kummitellut, ja sitten ihmissuhteesta tulee mieletön tuollaisen taakan alla ja onhan se, ja ehkä joskus joku vuosikymmen, mikäli hän vielä jaksaa täällä tallustella, hän kykenee miehenä ottamaan ne sanat vastaan ja sitten voi eheytyä, kenties molemmat tai ihmissuhde, jokin eheytymisen tarina se on, niin kuin jokainen onnellisesti päättyvä tarina, jotenkin loput jäävät hämäriksi ennen kuin sinne astuu ja sitten sitä yrittää parhaansa mukaan kertoa, mitä se on ja mihin on päätynyt, ja se onni siis, jos sitä on, on nyt jälleen tässä esillä, aavistuksena toivona, lohdullisena mahdollisuutena, kun avuttomana on jo kääntänyt katseensa maahan sitten käsiinsä, jotain minä olen nähnyt, silloin se oli juliste rakennustyömaan seinällä, enkä minä niin vaikuttunut ollut, kenties se runo siksi oli huono, tämä on jo enemmän totta

 
 
 

Kävelin, kävelystä se aina alkaa, päättyy onneen tai kärsimykseen, niin sen täytyy olla, ja näin, katselin palavia laivoja horisontissa bonnefoyn kirja kädessä ja kävelin siinä tuli roihusi loputtoman punaisena pitkänä ja kaikkivoipana, tuoksun saattoi haistaa, palava puu, ja minä katselin vain, loputtoman väsyneenä ja kyvyttömänä, kädet särki, pää raskas, hartiat heikot, mitä minä olin tullut rannalta hakemaan, mitä etsin ylipäätään tältä seudulta, runsaat rehevät niityt, mutta jotain puuttuu, sydän on juuri ja juuri sykkivä, kiintynyt metsän puihin, muutamaan ajoittain näkyvään lintuun, jotka eivät minusta piittaa, ja minä katson tuota horisontin nuotiota, savua punertavaa ja ympärilleen puskevaa, lasken bonnefoyn maahan, ja olen yskinyt ja yökkinyt itsestäni sairautta ulos, mutta sairaus ei tule ulos, sylkykuppi pöydällä, karkeana runoon eksynyt, sanat alkavat kyllästyttämään, jotain uutta tulee syntyä, ei näin voi jatkaa, että kuin käsityöläisenä ja tekopyhänä latteita runoja, runo ja runo, mitä runo edes, onko sillä väliä, sanat, mitä sanat, ihmisten välimatka - vai yhteensaattaja, minä etsin sydäntä, joka vastaa tähänkin tuskanhuutoon, palaviin laivoihin ja kärsimykseen veden vallassa, puolittain jo hukkuneena, kohta periksiantavana, mutta se on valhe, vaikka matka olisi muuttolinnun matkan mittainen, solu valtameressä, mitä se on, minä en ole luovuttanut, ja nyt se rannalla ollut katse on erinäköinen, mutta mitä se on, tunnetta, tarmoa pientä sisua, palava laiva, vesi kyllä sammuttaa sen roihun, ja mitä sekin on, mitä jää, kun on väsynyt sanoihin, omiinsa varsinkin, vaiteliaisuus
sitten katse ruusupuskaan, äänetön, juuri puhjenneita ruusunnuppuja juuri ja juuri hipaisten, mestari vierellään, joka tietää jo tämä tie ei vie mihinkään paitsi toiseen paikkaan, jossa on toista olla, eriä vain ja joka päivä löytää itsensä eri paikasta, ruusuntuoksu ja kevään alta tallattu nurmi, katse ja yhteisymmärrys, joka on niin kuin jokainen hatara ja pohjaton, niin kuin vain ihminen voi toista ymmärtää ja siihen se jää, ja jos minä silloin puhuisin nuista palavista laivoista, en tarvitsisi sanaakaan ymmärtääkseni, ne eivät ole mitään, ei mitään sellaista, mitä vakavasti tarvitsisi tunteilla, voimaa ja valtaa kaatumassa yritykseensä, tekisi mieleni noukkia yhden noista ruusuista, mutta jostain syystä tiedän, että se olisi juuri niin väärin, mestari näkee eri silmin, minä olen vain kyläilemässä, näkemässä tämänkin maailman, jotta tiedän, minä en ole siellä, en pysyvästi, minä olen jossain muualla rannalla katselemassa laivoja, jotka, sitten kysyn mestarilta merestä, ja hän yhä kiinnittää ruusuihinsa enemmän huomiota, hän kysyy, mitä minä siltä tahdon, ja minä ymmärrän, minkä sitä ihminen itselleen voi, mestari ei vakuutu viisaudestani, asettaa käden harteilleni ja sanoo: lounas on katettu, laivat saavat jäädä, meri, tappavat sairaudet, kaikki muutkin, ruusuntuoksu vielä oviaukolla, jotain tällaista minä olinkin etsinyt, mutta sydämeni on entisestään kyltymätön, kiehtova meri, tuli, kuolevat sukupolvet, valta, himo ja loputon jano, siihen mestari minut jättää ja sanoo: nyt sinä ymmärrät, kohta jälleen et

 
 
 

Pegasoksen selässä etsimässä valtaa ja voimaa
mikä se oli, runoratsu, sanojen voimaa
kuka sen kanssa kulki kohti ólymposta zeuksen salamia väistellen
en muista nyt, kai sellaisetkin unohtuu lopulta
valta jäi saamatta
ja minä luulen, että minä saatan ymmärtää, nyt mustaherukkamehupuuroa syödessäni, hattu päässä, juuri heränneenä ja kylmissäni, että kaipa se ei ole edes tavanomaisen surullista, jos vallanhimoissaan kaatuu, traagista se tosin on ja väistämätön kohtalo, mestari kuorii omenaa vastapäätäni ja kaikki on jotenkin käsitelty, ei minun tarvitse enää vauhkota omilla sanoillani, voin ravita itseäni ja etsiä sitten lämpöä ja katsoa, miten paljon minun sydämeni sitä valtaa etsii, motivaatiotyyppi sekin, luontainen osa ihmistä, enkä minä sitä ole kieltämässä, kaatumassa vain sitten ajallani, niin kuin jokainen, mestarillakin on kohtalonsa, kuorii tylsällä veitsellä omenaansa, vai onko se sittenkin hyvin terävä, huolella ja keskittyneesti tehtynä sitä on vaikea aistia, aavistaa voi, että sillä ei suoranaisesti ole niin väliä, mestari viheltelee jotain kauan sitten kuultua melodiaa, kirjoittaessani nälkä tyydyttyi ja lautaselle jää vielä puoli annosta, sekin on tällainen teesi näistä konteksteista, mestari sanoo: aijaijai ja katsoo myötätuntoisesti, säälien ja kuin seuraisi tragedian kehitystä yritteässäni häntä vakuutulle ymmärryksestäni, ja minua samalla ärsyttää ja samalla minä tiedän ihan hyvin tuollaisten muotojen arvon, jotenkin sitä on maailma kuitenkin ymmärrettävä, ja joku katselisi mestaria ihan samoin silmin, minä en sellaisin silmin osaa häntä katsoa, luonnonvoima, stabiili ja pohjaton, läsnä, mutta nämäkään eivät oikeasti kuvaa, mestari on saanut työnsä päätökseen ja siirtää minullekin omenan eteeni ja pöytää pitkin työntää puukkoa luokseni ja katsoo, minun närästykseni ei salli omenaa ruokavalioon, mutten osaa kieltäytyä, mestari keskittyneenä kai vain syömiseen, omenan raikkaaseen makuun on jo muissa maailmoissa, ja minä olen nyt tämä ja tällainen, tässä, en minä muuten osaa sitä sanoa, nyt-hetkessä minä ja sitten seuraavassa tai siinä samassa, mestari hymyilee, kai oppinut jo tuntemaan, olen nyt eksynyt tähän pisteeseen, jossa kaikki on auki, mutta jokainen vie kauas, kauemmas, mestarin peili eksyttää ja istuessa tässä alan epäillä jokaista sanaani, tuttu peltinen ropina palauttaa, jääkaapin korina, verho kirkkaan päivän edessä, läpikuultavana, kolme koordinaattia, sen parempaan en nyt pysty

 
 
 

Mestari on käynyt jo vanhaksi, rauhan, jonka tänään sain, olen jo menettänyt, kohta palavat laivat jälleen ja meri ja kaikki se kiusaa onttoa sydäntä, joka kumisee tyhjyyttään, vaikka on täysi, pohjaton se on, joten siitäkö se syvä kumina kuuluu, mestari höpisee itsekseen vai puhuuko minulle, olen kääntänyt korvani toisaalle, vaikka sydämeni kuuluu vielä hänelle, armollisesti kysyn häneltä: mitä sanoitkaan, mutta en ota oikein selvää, olen levoton ja viettänyt liian kauan aikaa täällä, väsynyt tähän tyytymiseen ja taistelunvälttelemiseen, mutta mitä se sota olisi, palavia laivoja, karjuvia kapteeneja, kylät, kaupungit, kenties on jotain muutakin, jotain, mitä en osaa katsoa, joka välttelee katsettani, ja tämä katse, se on tyhmä ja houkkamainen, minä tiedän kyllä, sydän kyllä ymmärtäisi, mutta katse, se yrittää asettaa kaiken sellaiseen muotoon, joka tyydyttäisi halua ja tahtoa, ei toivoa niinkään, ei viisautta, mestari kysyy, olenko jo löytänyt sen mitä tulin etsimään ja näyttää jälleen vahvalta ja vakaalta, suunnattoman suurelta, minä nöyrryn, vilkaisen käsiäni enkä viitsi alkaa uhoamaan näistä tunteista, minä luulen, että en koskaan löydä, minä totean, hieman tyydyttääkseni hänen turhamaisuuttaan, jos sitä hänessä on, mestarin hymy lyö minua hellästi ja suopeasti, ruoka maistuu tyhjälle ja turhalle, kaikki tämä viisauden metsästäminen tuntuu turhalta ja lattealta, en päihdy omista ajatuksistani enää, sanat ovat mitä ovat, katse, on hetkiä, jolloin katse oikeasti näkee: pihalla sudenkorento ruusupuskan tuoksussa tai ruohonkorsi samanlaisena kuin se on aina ollut, ensimmäisestä katseesta lapsuudessa, mutta sitten se sammuu ja käsitteet palaavat, potentia, roolit, vaikutussuhteet, pyrkimykset, psyyke, elämänkatsomus, sokeus, vilkaisen mestaria enkä viitsi edes kertoa tästä, kenties se olisi ainoa apu näihin, tähän turhamaisuuteen ja ylpeyteen, sitten jostain on ilmestynyt taulu seinälle, jossa näkyy purjevene vaalea purje pulleana tummalla merellä keskellä yksinäisenä eikä yhtään ihmistä, minä osoitan sitä sormella ja alan kysyä, mutta katseeni polttaa sen ja käännyn pois, mestari katsoo lohdullisena, kun käperryn taakkani alla, olen jälleen lapsi, vielä lapsempi, mikä se on, kun ensimmäisen kerran kysyy äidiltään: mikä tuo on, äiti vastasi laveasti ja rakkautta äänessään, mestari on täysin samanlainen, mutta katsoo vain ja yhtälailla tuo katse polttaa, mutta, vai polttaako, olenko minä pelastettu, synnit ja kiusat, vallanhimot, kaunat, katkeruudet, kostonhalut ja loputtomat himot ja pyrkimykset anteeksiannettu jo vai sekö se polttaa kuin aurinko aavikolla, ei ei, kuin kiven pinta kesän paisteessa, ei ei ei, kuin katkera sydän rinnassa, vihainen, thanatos, ihmissydän, aloitan sanomaan, mutta mestarin katse, mestarin katse, ja minä murrun viimein, minä en pysty tämän parempaan, kuulen huudahduksen vielä korvissani, mestarin ilme, suopea kuin aina ennenkin, nyökäyttää päätänsä, miksi sinun pitäisi, ja minä olen jo niin eksynyt, seinällä kapteenitta seilaava vene aallokolla, tuuli, pullea purje, ja tuli missä on, missä on, mitä mi, ja sitten istun läppärin ääressä ja tietokonen humina, pieni kolahdus naapurista, kengät puristavat, rauha, hetken rauha,

 
 
 

Lokki savupiipun päällä katselee sadepäivää, pysähtynyt siihen, näkee jotain - omalla tavallaan, keskittyy tai haaveilee, katse kauas kaukaisuuteen, ja siinä se on ja pysyy, odottelee vai odotteleeko, mitä se etsii, mitä tavoittelee, mitä se kokee, tuntee, mikä sen katse on, harmaa selkämys, valkoinen pää, oranssi nokka, mustalla savupiipulla, linnun kuuluu lentää, ei tuolla tavalla maahan pysähtyneenä voi todistaa itseään eikä jäädä ilman pyrkimyksiä ja tekoja, pohtia ja olla, kääntyy, vilkaisee tähän suuntaan yhä pysähdyksissä, mestarille lintu on lintu, tällaiset runot runoja, sanat ovat mitä on, ja kun se lokki liihähtää pois, minä ja mestari olemme yhtä mieltä, niitä hetkiä minä etsin, kun tosi ja tosi ovat yhtäaikaa totta, kun ihminen sanojen kanssa on erehtymätön eksymättä sokeisiin pyrkimyksiin kahlita, se hetki kesti sekunnin, jos sitäkään, ja jälleen sanat ovat eksyneet tähän, olen palellut koko aamun ja nyt on täällä 24 asteen lämmössä paksua paksumpi täkki käärittynä jalkojen ympärille, viltti harteilla, villapipo, puuvillahanskat, kahdet päälyshousut, pitkät kalsarit ja niin edelleen, mutta onpahan hetken lämmin ja rauhoittuva olo, lokki savupiipulla, mestari ruusujensa luona, aurinko vihreällä nurmella, sudenkorento, metsä ja puut, ja nyt olen jälleen eksynyt, mutta kai se on minun luontoani se, ties vaikka se onni löytyisi sieltä tai ei löytyisi mistään, ollut takataskussa koko ajan huomaamattani ja sitten vuosikausien päästä minä sen ymmärrän, tai ymmärrän ja ymmärrän, sallin sen tulla, ja sitten hetken jos toisenkin on helpompi olla, tai jos ei helpompi, niin saattaa olla hyvä olla ja katsoa eri silmillä tai sitten samoilla, miten sellaisenkin kertoo, mestarillakin on omat murheensa, omat kärsimykset, taakat, lokki miettii omiaan, kukin tavallaan, miljardit ja miljardit kaikki, mitäpä tässä, minä olen ja niin on kaikki muukin, sen jos osaa hyväksyä, sallia ja suopein katsein, se on jo jotain, onnellinen hetki kenties, palavat laivat eivät niin polta sydäntä vai polttaako silti, minä en voi ymmärtää, minä en voi ymmärtää kuin siten, miten minä vain voin, tällaisena ihmisenä, joka näilläkin sanoilla etsii jotain, joka on aina ollut tässä
mestari tuo kuuman juoman eteeni ja sanoo: sinä olet unohtanut, yritän nähdä hänen kasvoiltaan, mistä hän puhuu, mutten kehtaa kysyä, mietin mitä tuo juoma tekee ja miten se vaikuttaa, vesi, neste, kenties teelehtien palasia pinnalla, mitä se ikinä onkaan ja mietin omaa tarvettani, mestari kohauttaa harteitaan, sinä olet unohtanut silti etkä tiedä sitä, katselet lapsuuteesi, muttet näe kuin nykyhetken ja tulevan, eikä sillä tavoin voi nähdä, puut lehdissä, risuiset aidat, polkupyörän, joka oli ansa rekan alle, juopuneet metsän keskellä, ajatuksen kuolemasta, ne kaikki sinä muistat, mutta mitä sinä et muista, minä tiedän, että mestari kiusaa minua tahallaan, silmät tuikkivat sillä tavoin, härnää ja yrittää aukaista jotain, joka on kolmatta vuosikymmentä ollut suljettuna, jotain hän näkee, jota minä en voi kuin aavistaa, ja minä olen sillä samalla tavoin kuolemankauhuissani kuin silloinkin, katselen ikkunasta, mutten näe mitään, yritän vaihtaa puheenaihetta, en keksi muuta kuin ne laivat siellä tulenpunaisina, savun enkä viitsi sanoa mitään, mestari kutsuu mukaansa ruusutarhaan, jokin siellä saa minut ymmärtämään häntä paremmin, kenties hän itsekin ymmärtää, yritän katsoa kaikkea eri silmin, siirtyä näkemästä menneeseen tai olla pelkästään läsnä, ruusua katsoessa mietin sitä tummaa punaista väriä, soluja, kiiltoa pinnalla, fotoneita, kaartuvaa muotoa terälehdillä, mestari huokaa kevyesti suutaan avaamatta niin kuin surressaan kärsiviä nuppuja, kai hän itsekin tietää, että olen toivottomalla tiellä, josta toivo kuitenkin löytyy, tai näin minä luulen, enkä osaa kuin arvailla, sade hetken jälleen todistaa kaiken yhteen hetkeen, muutama pisara, ja kohta nopeasti ropina on rohinaa lehdillä, mestari ei liikahdakaan, tarkkailee pitkään yhtä nuppua, minä olen levoton jo, mutta hetken jälleen kaikki oli, kun ei parempaakaan sanaa ole, totta, sillä tavalla totta, että kaikki muu jää, hetken vain, ja tarkkailessa nyt mestaria näen jotain toisin, astun askeleen lähemmäs ja mestari avaa hieman maailmaansa, tuoksu, tuoksu, sillä pitkällä sisäänhengityksellä kaikki on, ei kaikki, ruusu, sade, nurmi, vehreä vihreä rikas, syvä, jos etsit tälle kaikelle sanan kaksi, joskus kolme, olet matkalla itseäsi kohti, jos et etsi, olet sinne minne sinä kaipaat, mutta nämä ovat minun sanojani, mestari katselee, hengittää syvään ja on siinä vain itselleen, sille ruusulle, sateelle, tuoksuille ympärillään, sitten vasta minulle, kääntää katseensa ja hymyilee pilke silmäkulmassa ja laittaa käden harteilleni ja ohjaa takaisin sisään

 
 
 

Yksin istun keskipäivän aurinkoa, eikä mestaria ole koskaan ollutkaan, eikä ole, mutta sekään ei ole totta, mestari on mielipide, arvo, pyrkimys etsintään, eikä minun varmuutta tarvitse etsiä, ei faktoja, totuutta, vierällä kulkisi se kanava, veden virta, joka veisi siihen pohjattomaan arvottomuuteen, epävarmuuteen arvojen edessä, ristiriitoihin tai ei edes ristiriitoihin vaan kieltoon ja tuhoon, ettei mestari ole oikeassa eikä kukaan ole, huutoa yöhön, parkumista, rauhoittavaa äidinlaulua, sieltä kumpuavaa yritystä tehdä rauha, mitä ikinä se onkaan, teesi on nyt esitetty ja siihen se jää, kahvi polttelee mahassa, närästyslääke ruokatorvella, peitto lämmittää, mitä näitä nyt on, samanlaista kuin sanatkin, lauseet, tunteet, kommunikointi, ja minä alan taas laverrella, jokin tässä hetkessä ei mahdollista tarttumaan, roskakuskit metelöi vähän kauempana, kämpän hurinat ja surinat, kiintymätön sydän, mestari on vaitonainen tänään, istuu ja pohtii, on kai itsessään jo tarpeeksi taakkaa alkaakseen muita kannattelemaan, minä olen sinällään hieman huojentunut, kohtaamisesta tullut jo vaatimus, valheen ja kiellon kohtaamisesta, katson kevään ruipeloa puunviuhkaa, mietin omenapuuta ja se on jokin ajatus se, omena, sitä saa seurata, jos haluaa, minä en etsi sitä nyt, mitä minä edes etsin, kontaktia, hetken ymmärrystä, täydellä sydämellä, sitä se kai on ollut jo vuosia, ne pienet hetket, kun maailma on läsnä tai minä olen, kontakti, avoin sydän, mietin, että minä lähtisin yliopistoon tutkimaan kieltä ja ymmärtämään jotain tai kenties eksymään, turhiin seikkailuihin paikoissa, jonne ei voi päästä, josta ketään ei voi niiden aksioomien mukaan saavuttaa, mutta jossa säännöistä pidetään tiukasti kiinni, jotta olisi edes pieni mahdollisuus yhteisymmärrykseen ja syvät erehdykset ainakin saataisiin karsittua pois, yhteinen kieli, sitä kai tässä etsitään ja on etsitty vuosikymmeniä, -tuhansia, mitä se on, kontaktia toiseen ihmiseen, jotta ei olisi yksin ja olisi mahdollisuus ratkaista samalla niitä ongelmia, jota eläminen tuottaa, mietin, että tämä runo ei juurru mihinkään ja haluaisin tähän jotain syvää ja vakaata, mariaanien hauta, ruostumattomasta teräksestä satoja metrejä korkea torni siinä rinnalla, lintu jostain tuohon viuhkan sormille, tuuli ja sormien liike, roskakuski, joka huolimattomuuttaan kaataa roska-astian, kiroilu, mätkähdys naapurissa, kilahdus, särkyvä lasi, mutta ei, tämä hetkettömyys tässä hetkessä

 
 
 

Öljyvärimaalaukseksi pysähtynyt taivas, lokki, lokki, lokki, lokki vain kertomassa elävästä, ja jos tarkkaan katsoo, takapihan korkea puu sojottavine oksineen huojuu sillä tavalla omiaan, että ei voi täysin olla varma, onko se huojunta vain omissa silmissä, ja omat silmät, ne totutusti katselevat, ja katse, sekin on jo käsitteellistetty, mitä jää, maisemastakin on jo sadottain konteksteja, laveita runoja linkittämässä tämän ja tämän, lintu nyt toisella savupiipulla, korkealla sivummalla, sivuhenkilö tässä runossa, kuin patsas, mitätön ja heikko, raskas, tämä väsymys on loputon päänsärky otsalohkon alueella, mitä sekin kertoo, minä en tiedä enää, olen yrittänyt hallita arkeani, reagoida tuntemuksiin, olla proaktiivinen muuten, tunnustella ja yrittää linkittää tuon ja tämän ja tuon ja tämän ja tällaisiksi ne jää, särkevään katseeseen, joka ei näe, ei vaikka kuinka pinnistelisi ja yrittäisi nähdä, mestari on ainakin tällä hetkellä poissa, kaukana omissa mietteissään, käpertyneenä kokemuksiinsa, läsnä mille onkaan läsnä ja minä en vain läsnäoloon pysty, hetken häivähdys, kun sen tähän kirjoitan, sitten jälleen etäisyys ja välimatka tähän ja tähän, lapsuus, lapsuus, muistan sen ensimmäisen kerran, kun jouduin itse pyyhkimään, äidillä oli kiire jossain ja siitä se kaikki alkoi, en tiedä mikä, mutta siitä se, sitten juoksin vessasta ulos takaisin ulos leikkimään ja olin kokenut jotain, jotain suurta ja mullistavaa, ja jotenkin se tähän linkittyy niin kuin mikä tahansa, minkä taakseen on jättänyt ja mukanaan kantanut, jokin tiilinpunertava sävy, väririkas valo, mitä silloin oli, cohen laulaa tekosyistä, voisi kai nekin tähän linkittää ja hyökkäyksen ja puolustuksen, mitä ikinä haluaakaan, mutta tarpeetonta riuhtomista sekin on, syitä on ja selityksiä, korrelaatioita ja kausaaleja, mitä ikinä haluaakaan muotoilla, kaikki on yhdessä, mutta onko sekään totta paitsi minun mielelleni, voin vaikka vannoa, että niin kaikki muotoutuu, mutta tiedän jo paremmin, hybris tuli kertaalleen elettyä ja mitä sen jälkeen sitten seurasikaan, katharsis ja mitä muuta, oli mitä oli, jostain syystä nämä eivät muodosta järkevää hahmoa ja sitä kai sitä tulisikin muotoilla, itsetuntemus isolla iillä tai jotain, suuri ja mahtava, kompurajalka tai kompassi, ja tästä päästään jälleen mestariin ja hänen vetäytyvään poissaoloonsa, jokaisella on tarpeensa, varis ajattaa toista varista, mustia synkkiä lintuja, kolme lentää ohi kerrostalon syvennykseen eikä palaa

 
 
 

Mestari on satuttanut jalkansa, istuu tyytyväisenä ruokapöydän ääressä, levollisena ja rauhansa tehneenä, ei salli muiden hätääntyä tai tehdä suurta numeroa, retkellään syvälle jonnekin, jonnekkin minne hän vain osaa eksyä ja löytää ja eksyä ja löytää uudelleen, hän sen loukkasi, käveli ajan kanssa iltaa kohti takaisin tänne temppeliinsä istumaan ja johtamaan tätä ymmärrystä ja viisautta, jota hän kutsuu vain talokseen, puutarha, ruokailutila, sali, minun egoni on tänään kyltynyt, väsynyt ja sallinut tuon sympatian ja myötätunnon ottaa valtansa, katselen häntä ja näen väsyneen, kuluneen miehen, joka ei muuta tarvitse, sen hetken ja sen, mitä on taakakseen saanut, hetken minunkin on helpompi olla jälleen, olemme löytäneet yhteisymmärryksen, ymmärryksen miten asiat näemme, kai sekin on alku, alku tälle tienhaaralle, joka vie kohti, vilkaisen mestaria enkä viitsi alkaa ennakoimaan, tässä on nyt tämä hetki, olen kirjoittanut mestarin alastomaksi, mutta kuvaillut pelkästään hänen vaatteittaan, enkä parempaan pysty, joku päivä vuosikymmenten päästä, jos niin sallitaan, voin katsoa ja nähdä itseni siinä, sitähän minä kirjoitan, etsin itseäni, omaa rikkinäistä jalkaani, eksynyttä ymmärrystä, sokeaa katsetta, joka kuitenkin näkee, rikkinäinen mieli kenties, sekin on mitä on, en ala vastaan taistelemaan, näin minä olen nämä hetket kokenut, uloskirjoittanut, mestari alkaa vaikuttaa jo menneeltä, taakse jääneeltä, mutta mukaan otetulta, kaipa tämäkin oli läpi käytävä, palavista laivoista se alkoi, nyt ne eivät vaivaa, palavatko edes, kaipa se tulikin joskus sammuu, palanut puu veden pinnalla, sade, kyltynyt, loppuun kulunut aine, mitä se ikinä onkaan, kuluttonut maa ja voikukka, siitä tämä alkoi, ajatuksesta, joka piinasi ja kertoi, oli sillä tavoin totta, että kaikki muu jäi, kulo on jo käynyt, kukan siitepöly mullassa ja joku päivä, joku päivä vielä, pienen hetken ajan, yksi katselee kohti aurinkoa sieltä palaneesta maasta, joka palaa ja palaa, aina uudelleen ja uudelleen, enkä minä huuda tuskasta enkä kärsi ja valita, en kiukuttele ja pistä vastaan, astun tuosta temppelistä, romanttisesti kerrottuna olisin vapaa ja valmis, rauhani tehnyt, mutta olen rohkea valmis kohtaamaan askel kerrallaan, hetki hetkeltä, meren rannalle minä tämän jo alkuun kirjoitin, jossa katseltiin, variksen piti saapua, laskeutua vierelle ja kaiken piti olla kaikki, laivat eivät pala horisontissa, ne ovat vuosisatoja sitten jo hävinneet, rannalta näkee mitä rannalta katsoo, ja nyt minä eksyn teeseihin, jotka eivät valmiita ole, pitikö ollakaan, eikä runot tähän lopu, tarina ei tämäkään tule koskaan valmiiksi ei lopu, taittuu hetken, katharsis, sen minä kirjoitin, tragedian loppu, puhdas kevyt tuulinen ilma, puistonpenkki, merenranta, olkoon niin, lokki ei laskeudu, mutta on, onni, onni, tuliko se koskaan käsitellyksi, kenties sen ei pitänytkään tulla, jostain muusta tämä kertoi, en tiedä mistä, en vielä, vuosikymmenten päästä, jos se sallitaan, minä katson ja sitten näen jotain, mitä en ole vielä ehtinyt nähdä, käännyn ja olen valm
vilkaisen taivaalle vielä kerran
mestari astuu oven suulle vai yskähtääkö vain tuvassaan vai kenties on jo kadonnut
voikukka, jossain lähellä, sen tuoksu