Tuomiosta, epävarmuudesta, irtipäästämisestä

Ihmiset tuhoamassa maailmaa, ihmiset pelastamassa maailman. Ihmiset ihmisinä. Tuon esityksen piti näyttää ihminen, en tiedä miksi. Mutta kaipa sitä haluaa esitellä asioita asuissa, joita niille kehittelee. Tiedä sitten mitä se palvelee. Kaipa se jotain tyydytystä tuo. Olen miettinyt, miten näitä sanataidepäiväkirjapostauksia mietitään, että kuinka pahasti joku random kärkäs kärkkäilijä kärkkäilee. Miettinyt ja kuvitellut mielessäni lukijoita samoissa mielentiloissa kuin, kun itse jotain halpaa kohdatessaan. Kaipa se on epävarmuutta tähän omaan kädenjälkeensä. Ehkäpä se epävarmuus lopulta vielä palvelee ja auttaa hiomaan tämän kaiken kuntoon. Tai se on se toivo. Sekin on tunne. Tunne tunteelta eteenpäin sitä aika-akselia vai miten se menee, kun pyrkii ja toimii, sitten reflektoi puuhiaan. Samapa tuo kai. Kai sitä kaikella on arvoa, epävarmuudella ja omanlaisilla tekstityyleilläkin, ja, kun tämä vielä oman ennustukseni mukaan jatkaa kulkuaan menestykseen ja suuriin ja pieniin onnistumisiin, niin kaipa tässä on syytä tätä puuhaani jatkaa. Ja onhan tällä nyt jo arvoa: näyttää pienelle joukolle lukijoita kokemani sellaisena kuin sen kykenen kokemuksena välittämään. Ja sanat näyttävät siinä samalla herkkyyttä, haurautta, tunteiden reflektointia, hienoisia hauraita teorioita, jotka kyllä napsahtavat poikki, kun niitä käsittelee niin kuin mikä tahansa niin kuin jäätynyt orsi kevään auringonpaisteessa, kun astelee jotain raikasta luonnotilaista niittyä. Ja olkoon tuo runokuvakin tuossa, olkoon Adrianne Lenker laulelemassa ja tekstiin siirtymässä. Olkoon tuo kohina ja suhina päättymätön autojen, jotka... Ja jääköön tuo lause kesken, ja olkoon tämä lause metafiktiivinen, ja olkoon tämä lause kertova sen metafiktiosta. Ja olkoon tämän hetken tunnelataus tällainen, jotta/josta nämä sanat syntyvät. Olkoon tämä teksti tällainen. Olkoon omat taitoni, mitä ovat. Olkoon tämä minä, mitä minä olen. Ja olkoon nämä olkoon-lauseet jotain kertomassa, jotain näyttämässä, jotain saamassa aikaan ja jotenkin vain tähän syntyneitä. Olkoon tunteet, ajatukset taustalla, olkoon motiivit, olkoon epävarmuus yhä. Olkoon nuo linnut, kesäisen reippaina, pehmeä-äänisinä ja hyvinvointia miettimään saavina. Pysyköön tuo kohina, jos se pysyy, suhahdukset, ihmiset menossa, minne ovatkaan menossa. Olkoon ihminen, ihmiskunta, tarpeet, toiveet, pyrkimykset, kiireet, ahneudet, vaatimukset, itsekkyys. Olkoon epäitsekkyys, olkoon hyvät tahdot, pahatkin. Mitä minä olen eksynyt tähän jorisemaan? Kenties sekin saa olla. Postaus saa olla minun projektioni, yhm, minun projisioni, minun ilmentymäni, kuva tästä, mitä on ollut kokea tämä hetki juuri tällaisena kuin olen. Ja olkoon se ja pysyköön, vieköön onneen ja hyvinvointiin, ympärillä olevat, itseni, kauempana, sinut, lukija, jokaisen kaltaisesi… Olkoon, tulkoon ja menköön, pysykööt ja sitten menköön kuitenkin. Oh, I wish I was better... I wish I was more than my skin and my bones..., toivoo Adrianne. Tuokoon onnea tuokin toive. Ja se ihminen pelastamassa maailmaa ja se ihminen tuhoamassa ja se ihminen olemassa ihminen. Jääköön se tuohon teoriaan... … ... minä kirjoitan ja toivon, haaveilen, reflektoin, petyn ja iloitsen, äh, olen mitä olen, ja tämä on sitä, mitä on olla juuri nyt tässä... … …

Kohina, suhina, kielisoittimen pyöreä melodia, ryhtiremmin paino harteilla, sirkutus, tsirpitys, muoviset hieman horjuvat näppäimet sormenpäillä, jokin tunne, toinen, katse, miete, itseilmaisu. Jotain minä yritän jatkuvasti sanoa. Eksyn tällaiseen limbotilaan, kun kerrottava on nyt kerrottu, mutta jokin vielä on täysin löytämättä perille. Syytökset, vaatimukset ikivanhat mutta yhä latistavat ja kiusaavat, vaativat. Häpeä. Riittämättömyys. Kyllä nekin saavat olla. Voin ne kohdata, ne voivat kertoa ja ohjata. Mutta ne kiusaavat turhaan, ne piinaavat, kun hoitaa hommansa hyvin ja onnistuu. Vanhat kaukaiset piinat. Voin minä nekin hyväksyä, työstää ja opetella, tutkiskella. Sitten eksyn miettimään, miten tämä jälleen luetaan, miten koetaan. Kaipa se tulee säilymään, tuo reflektio-herkkyys, kun olen tällaiseksi kasvanut, tähän päätynyt. Tunteista tunteisiin. Kaipa minä voin tämän sallia: epävarmuuden, huolen ja pelon paheksunnasta. Minne tämä vielä vie, sitä minä en tietysti tiedä. Onnea kohti minä kurottelen. Missä se sitten onkaan? Mitä siellä sitten onkaan? Mitä se ikinä onkaan? Milloin se ikinä käykään? Istuskelen penkilläni ja kirjoitan Adrianne Lenker, linnut, autot, nuo muurahaispesä-kerrostalot, kaikki, seuranani. Kenties tämä on jokin alku, tiedostaa ja huomata, havannoida ja kuvailla, matka jonnekkin vielä. Nämä sanat, kirjoitukset, matka jonnekkin. Olkoon menköön, tulkoon; Minä istun ja kirjoitan.

Havainnoi:
Lemmi
Ikkunansa takaa
2019 27.7

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta