Perusinhimillisyydestä, tunteista ja reflektoinneista

Mitä teen, kun en kirjoita? Uhh... no, tänään... hmmm, voinko minä vastata tuohon kysymykseen kertomalla päivän puuhista. Oikeastaanhan tuo alun kysymys syntyi siitä syystä, että halusin kertoa tästä päivästä, mutta sitten sitä alkaa reflektoimaan tätä kirjoittamistaan ja eksyy metafiktion metodeihin...

No, minä yritän uudelleen: Tänään oli tavanomainen päivä, kuta kuinkin, ainakin samankaltainen kuin usein ennenkin, kuten yleensäkin on. Heräsin puolen päivän jälkeen kiirreettömästi. Oli harvinaisen tyhjä olo, kun tuli nukuttua 12+ tuntia, sillä univelkoja oli aikalailla eilisestä kukonlaulun aikaan alkaneesta valmennusreissusta. Istahdin koneen ääreen suihkun jälkeen syömään aamupalaa (ja tämä alkaa muuttua hyvin banaaliksi, mutta olkaa maltillisia), avasin bloglovin:in sivuston ihan vain verkostoitumismielessä aikomuksena seurailla soppeleita kiinnostavia blogeja. Siinä selatessani loputonta (siltä se tuntui, kun päässä alkoi pyöriä jatkuva fiidin alaspäin selaaminen) listaa suomalaisista blogeista aloin hiffata, että ehkäpä tuo bloglovin ei ole ihan oikea paikka omieni kaltaisille blogeille, vaikka ihan muutama sattuikin silmiini kiinnostavina. Klikkasin pariin itseni seuraajaksi (banaalius jatkuu, pahoittelen) ja sitten aloin omassa ocd:lyissäni pohtimaan, että josko blogin pitäjä paheksuu, kun 30 plus vee jäbä seuraa parikymppisen tytön lifestyle-blogia, mutta totta puhuakseni minua kiinnosti eniten blogissa hänen avoimuutensa mielen haasteiden suhteen tai no, siten minä sitä blogia lueskelin ja bongailin vaikkapa psykiatrin odotushuoneen miljöönä blogista. Siistiä siis ja rohkeaa - varsinkin, kun muutoinkin teksti vaikutti refletkiotaitoiselta ja älyllisestikin kiinnostavalta. No siitä sitten iski koko päiväksi jostain kumman syystä - jonkin skeeman kai nostaessa päätään (menneistä paheksunnan ja karsastuksen kokemuksista) - päälleni huolta ja syyllisyyttä ja pelkoa. No, nämä nyt sattuvat aika useinkin olevan jonkinlaisena riippakivenä jostain kaukaisesta menneestä kiusaamassa. Nykyään sitä on kuitenkin sen verran vakaa, että kyseinen olotila on vain kiusallinen ja epämukava ei niinkään enää paniikinomainen ja hermostunut. No joo, illan vietin jeesaamassa taloudelliseen liriin joutunutta äitiäni (sori äiti, kun tässä asiasta mainitsen) ja huoli nousi sitten sekä hänen haasteistaan että myös veljenikin elämäntilanteen mukana tuomista haasteista, joista äitini kantaa suurta taakkaa eikä osaa olla niillä minua raskauttamasta. Niistä on vaikea puhua sen tarkemmin. Toivon mukaan ne siitä jotensakin ratkeavat ja hän vielä löytää vakautta. Samaa myös toivon mutsinikin elämäntilanteeseen. Itse mietin siinä jotenkin surkeana, että jospa ois vain kunnollinen duuni ni vois auttaa, mutta kuntoutustuen piirissä pitkään olleena ja siitä vasta nyt pikku hiljaa työelämään siirtymäisilläni olevana, ei vain ole resursseja auttaa. No lupasin kuitenkin juosta huomenna asioilla ja laittaa second hand -pesukoneen lopultakin kuntoon. Sitten katselinkin peilikuvaani metron ikkunalasista eikä se näyttänyt mitenkään huonovointiselta mutta avuttomalta ja surulliselta, erittäinkin surulliselta sekä voimattomalta - ja siltä se kai siinä istuessa tuntuikin.

Nyt puolenyön kieppeillä istahdin tähän iltapalaa syömään ja kirjoittamaan ja jotensakin kai kasaamaan tätä, mitä on ollut olla tänään minä ja miltä tänään on tuntunut. Päivän (ja illan) mittaan sitä on tullut löydettyä näistä teemoista aina hitunen kerrallaan rauhaa ja hyväksyntää, mutta melkosen vaikeaa on, kun vieläkin mieli palaa vanhoihin ratoihin syyllisyyteen ja häpeään, huoleen, pelkoon ja voimattomuuteen. Niistäkin voin kertoa vielä lisää (tuhansia tuhansia kertoja vielä, kunnes lopulta ne eivät piinaa) ja näyttää itseni ei enää ihan niin rikkinäisenä ja hauraana. No näin tuohon edellä kysyttyyn kysymykseen tuli vastattua – kaiketi ihan vain jakamisen tarpeessa. Tekisi mieli vielä spekuloida miksi näin, mutta se jää, sillä ei ole nyt merkitystä. Tiedän, että se halu olla avoin ja jakaa on niin perusinhimillistä, että sitä en nyt ala reflektoimaan. Kenties joku päivä siihenkin löydän jonkin itseäni tyydyttävän vastauksen. Tosin miksi minä edes sellaista tarvin? Kenties se vain antaisi jotain turvaa, että uskaltaisi olla sitä mitä on ja on aina ollutkin ja vois luottaa, että saa ymmärrystä, että ei tule paheksutuksi, että tulee hyväksytyksi, että saa elää ja näyttää itsensä huoletta. Jaa no, siinäpä ne pohditut tarpeet näköjään tuli esiin loihdittua. Perusinhimillistä lie sekin...

itseään peilaamassa:
Lemmi
Helsingin Kalliossa
2019 17.6.