Silenoksesta puuhissaan, mäestä, mielestä

Heräsin nukahduksesta seuraavaan hetkeen ja tuijottelin verhoja ja minulla oli joku painajaismainen säikähdys, että joku on asunnossani. Sitten minä yritin kaikin tavoin järkeillä itselleni, että joo jotain unikökköä tämä, unia voi jatkaa ihan rauhassa. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, kahta ja puolta pientä heräämistä myöhemmin, herään kymmenen minuuttia ennen herätyskellon hälytystä, kömmin suihkuun hiostavaa ilmaa kompensoidakseni, puuhailen kunnes siirryn pikkuhiljaa bussilla körryyttäen Malmin sairaalaan magneettikuvaukseen ja niin edelleen. Oli tarkoitus kertoa, että on väsynyt olo - ja kai samalla, että mieli on hassu paikka vai juttu vai ilmentymä... Jotain se on. Ja tässä väsyneenä... mies kävelee kahvilaan sisälle ja ennen naurumyräkkää toteaa: sano mua opettajaksi. Ja tarinat väsymyksestä jäävät, niin kuin ne aina jäävät, valitukset ja murheetkin. Beatles-poppis soi, aurinko paistaa, auto vyöryy mäkeä alas. Kärpänen. Valokeila. Pehmustettu penkki. Käärityt hihat. Naputuksia. Käsi eksyy hieromaan kasvoja. Minä mietin, että nyt minä kerron elämäni tähän niin kuin blogeissa kuuluu tehdä. Näyttää yksilö mielenkiintoisessa asussa - nyt silmät päässä seisovina ja puolihaamuisana, jos sellaista sanaa voi ikinä uudelleen eksyä käyttämään, jos se on kriteeri sille, onko sana jotenkin validi, mielekäs. Mitä minä sitten kertoisin? Syvärentoutukset magneettikuvauslaitteessa? Siitä haalean vihreästä haalarista, joka piti pukea ylle? Halusta seurata suuryritys-jalkapallojoukkueen puuhailuja Kiinassa pre-seasonilla? Baariseikkailuista, joista jäi kaipaamaan erästä mielenkiintoista tuttavuutta, mutta johon ei kuitenkaan osaa ottaa yhteyttä, vaan on varautunut ja epäröivä? Kuinka sitä huomaa, että se hitaasti menettää merkityksen? Mielestä ja mielenhaasteista? Ei juuri nyt, ei nyt ainakaan. Kriiseistä tästä, että miten uran saisi liikkeelle, lukijoita tavoitettua? Tästä yrityksestä ryhdistäytyä ja nimenomaan ryhdistäytyä, pitää leukaa koholla ja harteita suoremmassa? Ja haaveilen jostain hyvästä kontekstista, joka polttaisi sydäntä, mutta kaikki jää kuitenkin, jotenkin vain jää. Jää tämä hetki, jossa silmät painaa ja otsalla tuntuu sellainen hieman sykkivä puutuminen, ja kahvila, ja ihmiset, ja joku kävelee mäkeä alas toinen perässään, kolmas, kohta neljäs. Mäki. Silenos. Häntä minä mietin ja sen kautta minä näen tätä kaikkea kaiken aikaa. Ikuisesti vyöryttämässä kiveään. Eikä se mikään rangaistus ole. Se on vain yksilö, joka... ihminen, pelkkä ihminen vain. Sitten mietin tuon kaiken banaaliksi ja tylsäksi. Sitä pitäisi pystyä parempaan. Tai pitäisi ja pitäisi: sitä vaatii itseltään enemmän. Ei mitään myyttien muuttamista käsittelemään jotain käsitteellistä ihmishahmoa. Ajatteluun sen voisi rinnastaa, mutta sekään ei riitä. Kenties minä jätän sen omaan kohtaloonsa. Sitten. Sitten. Taustamusiikin laulaja rääkäise huomiota herättävästi, miehiä saapuu kahvilaan. Hieron jälleen päätäni. Ja aion luovuttaa, aion luovuttaa tämän kirjoittamisen tältä kertaa. Ja haluaisin kirjoittaa, että päästän kiven lipeämään, mutta miten klisee sekin olisi. Kaksi naista kävelee mäkeä ylös. Jos hetken odottelen auto kiipeää perässä. Hieron silmiäni ja kirjoitan enkä osa lopettaa. Mietin tätä habitustani ja mietin tätä kahvilaa ja mietin miten minut koetaan ja mietin mitä minä tälläkään postauksella kerron. Kivi vyöryy, koira, nainen. Sitten ei mitään.


Ei kuitenkaan ihan sammu
Kahvila Sävyyn
Lemmi
2019 25.7

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta