Kahvilassa nuutumisesta, selfieistä ja Silenoksesta

Istun kahvilassa. Ja tämän banaalin lauseen pitäisi jatkua johonkin. Ja sitten minä mietin, että minä lähden tätä viemään johonkin metafiktioon tuosta aloituksesta, ja alan miettimään tämän blogin käsitettä, metafiktiivistä kahvikuppia, ja mietin, voisinko sen tuoda tähän postaukseen esiin. Tai sitten voisin leikitellä sillä ja tuoda tähän metafitkiviisen tee-mukin, mutta sekin saa jäädä. Otsalla tuntuu jokin vaikea, epämukava vaivaava tuntemus. Jokin piinaa ja kiusaa niin kuin ajoittain tekee. Ja nyt väsyneenä ja uupuneena on vaikea tuntea onnistuvansa kirjoittamaan koosteisesti – ja tulee reflektoitua tätä kirjoitustani ja tuota aloitusta, joka ei oikein lähtenytkään lentoon. Nainen kulmapöydässä hyräilee ja ottaa loputtoman määrän selfieitä itsestään. Tee tuoksuu nenäni alla. Loputon maailman täyttävä pälinä ja itseilmaisu, päättymättömät tunteet, tarpeet, toiveet, pyrkimykset... Toisessa isommassa pyöreässä kulmapöydässä kaunis toista kulmapöydän selfieitä ottavaa kohtaan torjuva kahvilankulkija selailee läppäriään ja turvaa etäisyyden nappikuulokkeillaan. Oven vierellä nainen nojaa nauraen taapäin. Olenko minä jotain etsimässä, vai onko se jotain ihan muuta: itseni toteuttamista, pyrkimyksiä, tapoja, käytöstä, virikkeitä ja tunteita tunteiden jälkeen? Taustalaulaja kähisee vaimeana, haikeana. Ja pysähdyn vain tuijottamaan tyhjää. Mitä minä aloitin tähän kertomaan? Mistä tämäkin ilmaisu alkoi? Mitä minä halusin sanoa? Kulmapöydän selfieitä räpsivä jatkaa käsi pitkällä puuhaansa. Barista rahhaa ja kopisuttelee esineitään. Kaikki on jotenkin. Jos kaikki koskaan mitenkään voi olla. Sitten tiuhat autojen suhahdukset oven toisella puolen saa huomioni keskittymään siihen, siihen kiivauteen. Alan sammumaan tähän, loppumaan, päättymään, mutta sekään ei ole alkuunkaan totta: Läsnäoloa ja unen ja valveen rajatilasta seuraavaa tai sitä edeltävää hetkeä, kun, jos pysähtyisi ja lopettaisi loputtomat tekonsa, voisi vain vaipua uneen. Enkä minä puhu mistään katoamisesta ja maailmasta poistumisesta vaan pienestä hetkestä, kun on ja unohtuu johonkin uneen ja... ambulanssi kiitää voimakkaana ja äänekkäänä ohitse. Kulmapöydän selfiesankari sanoo: ”oh police”. Ja minä alan miettimään tätä omaa tuomitsevuuttani ja mietin, miten kertoa tähän dialektisesta käyttäytymiseterapiasta opittuja keinoja opetella tiedostamaan omaa tuomitsevuuttaan. Sen pitäisi helpottaa sitten. Ja samalla tavoin kertoa opettelusta tiedostaa ympäristöään, tunteitaan, ajatuksiaan, jolloin haasteiden pitäisi ilmeisesti helpottaa varsinkin, jos osaa tiedostaa hetket niin kuin filmissä tapahtuvina. Istun kahvilassa ja kirjoitan läppärille. Barista kävelee vessasta tiskille. Asiakkaan ääni. Aiakkaiden ääni. Taustalaulaja. Kulmapöydät. Auto kömpii ylämäkeen Silenoksen ohitse (((toinen kyydissään))). Ja minä mietin lopettaa tämän tähän, maistaa tuota teetä ja ja ja... jotain... ei kuitenkaan loputonta ei ollenkaan loputtoman perään: kiveä ylämäkeen, kiveä alamäkeen… … …

sanoinensa sammahtamassa:
Kahvila Sävyssä
Lemmi
2019 16.7

P.s.

Joskus, kun kahvilassa postauksen kirjoitettuaan huomaa, ettei ole kuvaa, jota tekstin kanssa laittaa (paljolti vuoksi kännykän kameran rikkoutumisen), sitä päättää ottaa takapihan näkymästä kuvan ja muokata sen kuta kuinkin juuri ja juuri taiteellisesti edustavaksi asettumaan tekstin seuraan ja toivoo, että se siihen sulautuisi ja resonoisi ja kertoisi jotain, jotain vain, jotta voisi olla tyytyväinen, että sai kuin saikin kuitenkin tyydyttävästi hoidettua ongelmallisen tilanteen (ja jää miettimään sattuuko joku kuitenkin huomaamaan tuon ikkunan reflektion kuvaajan (asunnon 26 asteen lämpötilan seurauksena paidattomana peilautumassa esiintyvästä) yläkropasta)…



 
IMG_9327.JPG

 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta