Saksanpähkinäöljy, huoli ja itseilmaisu

Velvet Underground soi ja kertoo kertomustaan - jotain, jota haluaa ilmaista. ”It lies but can't stay up, down for you is up”, mutta en osaa sanoa, mitä se on, mikä hänet ajaa kertomaan. Latte saapuu. Mietin, kun huomaamatta nurkassa olevaa vapaata pöytää istahdin isoon pöytään yksinistujan seuraksi. Nolotus on se sana, joka minussa ilmenee - syystä, joka on suomalaiset korrektit säännöt, jossa tyhjä pöytä täytetään ensin ja vapaat paikat bussissa - ja vierellä istujille pitää varovaisesti puhua - ja vaivautunut on tavanomaista olla. Jotain minä jälleen näpytän, jotain haluttaisi kertoa. Jotain tulee kerrotuksi, mutta mitä ja miksi, jos sillä sinällään on merkitystä. Vieressä istuva huiskii kärpästä ja nostaa kirjan ylemmäs yrittäen keskittyä paremmin. Väistämättäkin sitä tekee levottomaksi toisen - täällä Suomessa kasvaneet ihmiset, tällaisissa kohtaamisissa. Sitten jokin biisi alkaa soimaan, josta en muista, mikä se on, mutta se tuo jotain kivoja assosiaatioita ja tunteita. Iloa ja hyväntuulisuutta. Yritän asettua paremmin, jotta saan kyynerpäänkin pöydälle ja yritän keskittyä tähän, mutta onnekseni tämä kirjoituskäytäntö on jo muuttunut niin metodiseksi, että voi huomioida ympäristöä samalla kuin kirjoitan ja tuoda paljon tästä hetkestä tähän. Sitten mietin, että riittääkö se ja, että pitäisikö minun kuitenkin sanoa jotain konreettista ja selkeää.

 

… … …minä kirjoitan. Se on jokin aksiooma jossain. Lähtöarvo, välttämättömyys, ehdoton tosi…

 

Tänne kahvilaan lähtöätehdessäni mietin, että voisin kirjoittaa siitä, että saksanpähkinäöljy saa minut levottomaksi ja huolestuneeksi saksanpähkinässä olevasta jostain aineesta, joka jne... Pointti on se, että sitä on oppinut jostain syystä olemaan siitä huolissaan, ja nyt kun tuli lorautettua tavallista enemmän sitä öljyä (joka siis on hyvien rasvojen kannalta pidetty terveyttä edistävänä) riisilleni, minä sitten ajattelin, että puppua, ihminen ei yksinkertaisesti ole niin heikko ja hauras ja sopeutumiskyvytön, että ei selviäisi ruokalusikallisesta sitä - ja sitten jäi tavanomainen stressi ja huoli käymättä aiheesta. Toissa keväänä minä aloin kaikesta tuollaisesta stressata ja sitten tuollainen psykosomaattinen stressaaminen piinasi ja sitä kuvitteli kaikesta pienestä tunteesta ja tuntemuksesta olevansa jostain syystä uhattuna. Kaiken maailman sairauksia ja allergioita ja mitä ikinä maailma onkaan pullollaan. No pitkä työ on löytää itsensä tuollaiseen hetkeen, jossa voi tuntea tunteensa ja silti löytää mielenrauhaa ja luottamusta. Siitä työstä ja matkasta minä haluan kirjoittaa tai ainakin rohkeasti sitä ilmaista, ja kenties tämäkin tekstinpätkä on kyseistä tarvetta ilmaista ja kertoa ja vapautua häpeästä ja... no, olkoon: minä kirjoitan. Se on jokin aksiooma jossain. Lähtöarvo, välttämättömyys, ehdoton tosi, jota ei voi lähteä rikkomaan. Kaikki sen jälkeen onkin sitten jotain ihan muuta: tulkintaa määrittelyä ja väitteitä. Tai mistäpä minä oikeastaan tiedän. Minä vain kirjoitan, mitä tulee mietittyä. Ja olkoon sillä arvoa jos on. Vieressä istuva selaa kännykkää viimein hetken rauhoittuen. Barista kohisuttelee jotain laitettaan, porinaa oven ulkopuolelta, napinaa viereisen pöydän näppäimistöstä. Ja musiikki - ja valot ja varjot. Vieressä istuja nousee seisomaan ja laittaa repun selkään ja astelee pois.

valitsemansa pöydän ääressä:
Lemmi
kahvila Sävyssä
2019 15.8

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta