Reflektiosta ja oranssista kukasta

Jotain voisi kirjoittaa. Voisi kertoa sen, mikä on tärkeää, jakaa jokin, jota ei oikein osaa jättää sanomatta, mutta sitten sitä eksyy metafiktioimaan (jos sellaista sanaa on) tätä, mitä... mies pysähtyy oviaukolle ja katsoo epäileväisenä sisään, ottaa jälleen askeleen, mutta pysähtyy. Nyt pohtii tiskillä millaisen kolan ottaisi. Nainen neuleessaan kävelee tiskille. Mies yhä pohtii ja pohtii. Rouva katselee kännykästään jotain tv-sarjaa nappikuulokkeet korvillaan, mutta ei huomaa, että äänet kuuluvat yhä puhelimesta. On jotensakin epävarma olo. En tiedä miksi. Epäileväinen mies ei ostakaan mitään ja poistuu. Ja minä en tiedä. Enkä tiedä, mitä minä en tiedä. Onko tuokaan lause siis relevantti. Tiedänkö minä oman tietämättömyyteni vai epäilenkö vain? Vai onko se jokin aavistus? Ja sitten mietin, että aavistus mistä, että jokin jää epämääräiseksi, enkä tiedä mikä. Ja sitten pohdin tätä asioiden ympärillä kaartelua, että mikähän tässä minulla on piinanani. Jokin tunne, tunne, tunne. Oranssi kukka koreilee lasipullosta, jossa pohjalla on haaleansävyistä vettä. Laulaja taustamusiikissa laulaa raskaana ja latteana. Sitten eksyn nojaamaan rystysiini ja tuijottelemaan ulos, jotta jokin puskisi ulos, jokin, jota ei tässä osaa sanoa. Jotain pientä vinkkiä minä olen etsimässä. Mutta on vaikea peilata itsensä esiin. Niin kuin itseään ei voisi ymmärtää. Enkä osaa jatkaa enkä osaa lopettaa. Kärpänen kävelee tumman burgundin värisellä lattialla. Epäilevä mies käveleekin juomansa kanssa istumaan. Toinen rouva saa kahvinsa ja kiittää. Jotenkin tässä... kaikki on taas. On vain vaikea ymmärtää. Ja mitä on? Jotain minä tavoittelen, mutten saavuta. Ja tuo kukka kiinnittää jälleen huomioni, muistuttaa jostain, jota tuli koettua viimeksi kun sitä tarkkailin, mutta en ota selvää, mistä se huomio on kertomassa, jos mistään. Voiko tällä tavoin oikeasti mitään tavoittaa vai hukkuuko sitä johonkin päättömyyteen? Jonkin systeemin sisältä yrittää ymmärtää niitä lakeja. Vai mistä on kyse? On huono olo ja jokin jäänyt piinaamaan. Tunne, tunne. Nick Drake aloittaa vaaleanpunaisesta kuusta. Ja kaikki saa kirkkaamman sävyn hetkeksi. Sitten jälleen alakuloisempi olo. Sitten hienoinen pyähtyminen, inventaario mielen syövereistä: tulkintaa, tuomiota, tulkintaa, tuomiota, tuomiota... Lou Reed jatkaa siitä mihin Nick Drake lopetti. Aika siirtyy tekstissä eksentriseen tahtiin. Kappale alkaa ja päättyy kahdessa virkkeessä. Pohdin ja hieron leukaani. Ruova punaisessa mekossaan kävelee tiskille ja kysyy vessaa ja palaa sitten pieneen koloon, joka vie oikeaan paikkaan. Hey man, why don't you go walking on wild side. Sitten hieman helpottaa. Vaikea sanoa täysin mikä. Jokin hyväksyntä, rauhanteko saapuu. Ajatukset käyvät jossain ja löytävät rauhan niin kuin... mutta sitä ”niin kuin”:ia ei saavu. Kärpänen käy otsalla kutittamassa ja häipyy sitten. Ja jälleen kappale loppuu, ja suosionosoitukset artistin itseilmaisusta. Reflektoin tätä, mitä olen kirjoittanut, ja mietin, mitä tälläkin tekee ja miten tämä koetaan. Ja se ei kai ole minun asiani tai minä en sitä päätä. Minä kirjoitan ja kirjoitan eksyneen postauksen. Istun kahvilassa mustalla pöydällä ja mietin tuota kukkaa tuossa pulleassa pullossa, kun nuori nainen tilaa kauralatten mukaan ja joku pölisee kahvilan päädyssä ja sanat ovat kertomassa jotain, kulttuuri on, ihmiset...

eksyneenä:
Lemmi
Kahvila Sävyyn
2019 22.7

 

 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta