Pyöreistä pöydistä, kyynepäistä sekä pyörivistä jalkateristä

Kahvila ja jotain sellaista. Pöytä on pieni, ja se on relevnttia, koska se liittyy tähän hetkeen ja vielä sillä tavoin, että vasen kyynerpää roikkuu pöydän reunalta, ja on silleen ahdas olo, jos sillä nyt oikeasti on relevanssia. Suuren pyöreän pöydän ääressä nainen naurahtelee innostuneena, mies pölisee pätevänä. Minä olen tässä ja olen jonkinlainen. Peili sinällään puuttuu: nyt pitää reflektoida, mutta en jaksa. Tässä minä olen ja pysyn - ilman suurempia määreitä. Kenties se ei mitään mistään vähennäkkään. Kenties kaikki tulee selväksi, paremmin kuin selväksi, minä kirjoittaja vain olen sokea. Kenties juuri ja juuri, kun luen tekstinpätkän jälkikäteen, ymmärrän, missä paloi ja miltä tuntui ja mitä välittyy, mutta juuri nyt on sillä tavoin vajaa olo. Tai voinhan minä arvailla ja kenties se riittää sekin. Riittävyyttä joka suuntaan. Latte tärrää pöydällä, vasen käsivarsi väsyy, ja tässä tekstissä on kaikenlaista, mutta ei oikeastaan edes ole. Postikuski kurvailee suuren kärryn kanssa nopeasti oven ohi. Asiakas pörisee maitovarasta. Minä muistelen baristan luottavaista hymyä, joka tällaisena epävarmana päivänä vakuuttaa jostain, jostain vain. Sekin jää, se on sinällään selvää, vaikka sanoitta jääkin. Moni asia on hyvin, moni asia on huonosti. Kappas, tuollaisiakin teemoja tähän syntyy, ja minä alan kriittisesti arvioimaan tätä höpinää tässä. Kuinka kahjolta sitä jälleen tempoessa suuntaan ja toiseen vaikuttaakaan. Kate Bush alkaa taustalla lauleskella. Hänen klassikkobiisinsä, en nyt muista nimeä, mutta siinä se pyörii ja kertoo jotain. Miksi nuokin meitä seuraavat, musiikkikappaleet, millaisia olentoja me olemme, tässä kahvilassa istuessamme: musiikki, kulttuuri, kaakaoisena tuoksuva kahvi, tuon vastapäätä istuvan pyörivine jalkaterinemme juurikin ihan tällaisia vain. Suuressa pyöreässä pöydässä puhutaan somesta ja itseilmaisusta, festareista, joulukuusta, tammi- ja niin edelleen. Se jääköön ja pysyköön poissa. Jotain minä haluaisin löytää. Tai niin minä ainakin olen tottunut kirjoittamaan; onko sekään totta? Barista moikkaa tomerasti, ja se miellyttää minua. Ja jes, vihdoin tunteita: mieltymystä nyt, pohdintaa seuraavana, kun mietin, onko tuo vähän marjaisa ja tumma maku sopiva kahville. Pidänkö minä siitä? Joku poistuu kahvilasta, kappale vaihtuu toiseksi, ja tämä teksti alkaa löytää koheesiota. En tosin osaa sitä nimetä, mutta sen aistii, asiat pysyvät koossa ja vaikutussuhteessa. Nainen kävelee mäkeä ylös, mies seuraa perässä. Vai onko hänkin nainen? Sivusilmällä seuraten on vaikea sanoa. Sitten kolmas henkilö samaa mäkeä ylös. Taustalaulaja viheltee, vastapäätä istuvan jalkaterä jatkaa pyörimistä, kulmassa istuvan jalka tärrää. Ja tämä riittäköön tästä, en minä mitään muuta osaa juuri nyt sanoa. Kyllä Te saatatte ymmärtää. Olkoon sekin, jos ymmärrystä ei saavu, niin... ja postaus päättyy ilman todellista irti päästämistä epävarmana - ja uteliaana seuraavasta kappaleesta, joka meidän seuraksemme kahvilaan saapuu.

tähän pysähtyneenä:
Lemmi
kahvila Sävyssä, pienen pyöreän pöydän ääressä
2019 4.7.

 

 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta