Nainen ja yö

Ote metafiktiivinen kuppi kahvia -sanataidepäiväkirjasta:

mies kävelee mäkeä ylös
mies käveli mäen ylös
ylös asti
kahvilassa istutaan hillityn sävyisissä paidoissamme
on läppäri
on jokin ajatus, väite
nyt mies kävelee mäkeä ylös
todella kävelee
enkä tiedä, kuinka relevanttia se on
autot, askeleet sisään, toiset ulos
sitten kahvi, kahvi, kahvi
baristan löysä ääni, flegmaattinen mutta vahva

enkä minä löydä sitä, sitä mitä haluaisin löytää. Ajatuksista puuttu se polte, jota runon pitäisi lähestyä, sellainen, jota ei voi saavuttaa, mutta jota ei voi olla kertomatta

kuten nainen
sininen, yön sininen, mekko, yö, päällään
kaulalla helmet, joita ei ole
mekkokin juuri ja juuri
ajatus jostain

 
 

ja sitten polte taas hukkuu. Ajatus ja ajatus, ei edes metafiktiota, jokin muodoton rääpäle jostain itseilmaisusta. No, kylläpäs minä olen kriittinen, tyytymätönkin kai. Etsin jotain, yritän jossain onnistua, kertoa jotain, joka kuitenkin jää. Rapinaa, leivinpaperin ritsahtelevaa rapinaa, sitten jupinaa, kohinaa, taustamusiikin haikan rätsähdys, tamburiini.

Kaiken pitäisi mennä rikki, jotta se voisi koostua uudelleen

mutta niin ei tapahdu. Ajatukset junnaavat tuttuja uriaan, sanat ovat samat sanat kuin aina ennenkin. Tunteet pitävät pohdintoja kädestä, hillityt, rauhoitetut tunteet. Ja aatteet, arvot, haaveet, utopiat, ideologiat, tarpeet... ne vain ovat. Ne ovat kuin jokin mukana roikkuva, joihin ei oikein tiedä miten suhtautua, kun ne kuitenkin jäävät saavuttamatta.

Nainen istuu ylhäisenä mutta väsyneenä ja kovin voimattomana mutta saavuttamattomana yö yllään. Helmet, jotka eivät kuitenkaan ole, roikkuvat juuri ja juuri kaulalta rinnuksilla ei ihan enää ympyränä. Ja mitä hän omistaa. Hän omistaa yön. Hän omistaa sen, mistä yö on syntyjään, muttei kuitenkaan yötä. Valon ja varjon, hetken. Hän ei ehkä tiedä sitä. Istuu siinä jokaisen lukijan nähtävillä. Koira ulvahtaa ikkunan takana ja minä kadotan tuon hahmon. Enkä minä sitä edes ole etsimässä. Vai olenko kuitenkin? Minä en tiedä enää. En koskaan ole tiennyt. Eksynyt jälleen muotoihin, jotka vain syntyvät, joille ei ole tarvetta, mutta ne vain syntyvät. Nyt tuohon istumaan johonkin, jossa tähdet, mutta ei tähdet, jossa musta peite, joka samalla kiiltää kuin... mutta on matta ja imee kaiken valon siten, että sitä ei näe. Ja hän on väsynyt. Yö – jotenkin se liittyy tuohon yöhön, mutta en ota selvää. Minulla ei ole sanoja. Siinä hän istuu. Hän melkein nousee ylös, mutta istuu järkkymättömänä paikoillaan.

 
 

auto
mies beiget puuvillahousut jaloissaan ei-ihan-beigellä sohvalla
yö mutta harmaa iltapäivä
mäki, jota kohta joku kävelee
aina joku
joku vain

 

Enkä minä saavuta enää, ei löydy sitä, joka nuo sanat herättäisivät henkiin. Pullojen kilinä muistissani, päättynyt. suhina kuin rankkasade. Ja kun nostan katseeni, näen sateen ulkona. Istuva nainen virkistyy, sillä hän on minun kokemusmaailmassani kiinni, riippuvainen suhteessa tähän, mitä koen. Autot suhisevat märemmin. Nainen virkistyy. Ja alan reflektoimaan, että mitä minä yritän siitä naisesta väittää. Suhina loppuu kuin joku painaisi ääniraidan äänettömälle. Autot, liikenne, kolina, kopina jää, pölinä myös. Nainen on eloisa nyt, rauhansa saanut, yökin on kadonnut. Mitä minä yritän väittää? Minä eksyn varautuneena etsimään selitystä tälle. Mietin jälleen yön painon, raskaan verhon päälleen mekokseen, joka leviää lattialle... kohta ei ole muuta. Joku astelee kahvilaan sisään. Barista moikkaa. Yritän löytää koheesion tälle, jonkin päätöksen, mutta kaikki jää kesken, niin kuin, niin kuin mitään ei saisi täysin kiinni, hahmo vain...
mies kävelee mäen ylös
sateessa mutta kumpaakaan ei ole - paitsi

 


Lemmi
kahvila Sävyssä
2019 23.8

kahvikuppinsa kanssa

nainen yössä sanataidepäiväkirja mäki kahvila sävy lemmi henrik latte.jpg
 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta