Maailman nielaisema

Ote metafiktiivinen kuppi kahvia -sanataidepäiväkirjasta:

Että työni olisi prosessi, että osaisin näyttää tuon prosessin. Kunpa täällä ei olisi näin kuuma, että hiki virtaa – ja kosteaa. Latte saapuu piakkoin ja olen tähän hetkeen päätynyt. Istun kravatti kaulalla – tarpeena löytää jotain muodikasta kokonaisuutta. Haaveina menestys muotialalla, näkemys, visio, joka välittyy. Linkittyviä lauseita, vielä toisistaan irrallaan. Kielen, tarinan pitäisi ne luoda kokonaisuudeksi. Mutta olenhan minä tässä protagonistina - konteksteineni ja kokemuksineni. Enkö minä välitä tämän kaiken kokoon, jos näytän itseni, tunteeni: kireä jomotus otsalla, epävarmuus, alakulo, riittämättömyys. Nainen kävelee laukku kohollaan vessa(kolo)sta kahvilan puolelle. Kiinnitän huomiota laukkuun. Mietin, mitähän merkkiä se on. Tullut katseltua Louis Vuttonin muotinäytöksiä, löydettyä se heidän näkemyksensä laukuista. Ja minua kiusaa tuo muotimaailma ja oma intoni sitä kohtaan. Eikö se riistä ja ryövää? Eikö se tuhlaa ja kuluta? Eikö se hukuta toiset loisteeseen ja kimallukseen? Eikö se ole omalta osaltaan sokaisemassa ja kuurouttamasssa? En oikestaan tiedä enää. Vieläkö minä näen maailman tuollaisten kautta? Mitä minä sitten nykyään haluan? Ja, jos nuo vieläkin kiusaavat, nuo epäkohdat, mitä ne edustavat? Onko se huonoa omaatuntoa, tätä länsimaalaista modernia syyllisyyttä? Sitähän se tietysti on - mediasta, kulttuurista pursuavaa. Olen siis silläkin tavoin ihminen ja otan positioni suhteessa tuollaiseen informaatioon, ideoihin, näkemyksiin.

 

Olen väsynyt, uupunut niin kuin olisin työstänyt jotain pitkään hiertänyttä, viimein hyväksynyt oman positioni, sitten hitaasti mutta yhtäkkisesti päästänyt irti otteeni

 

Ja sitten minä muutun. Minä muutuin: en enää ole niin neuroottinen tuon kulutuksen suhteen. Siedän epäkohtia, hyväksyn maailman, jossa suuryrityksen ovat olemassa ja että niillä on valtaa ja mahdollisuuksia valita miten maailmaan vaikuttavat. Ja hieron otsaani, olen eksynyt näihin teemoihin. Olen väsynyt, uupunut niin kuin olisin työstänyt jotain pitkään hiertänyttä, viimein hyväksynyt oman positioni, sitten hitaasti mutta yhtäkkisesti päästänyt irti otteeni.

Molemmilla puolin minua kirjoitellaan läppäreihin. Mitähän he yrittävät sanoa, mikä heidät saa kertomaan? Onko se kipuilusta? Manifestia? Mainontaa? Jokin polttava tarina? Taustalaulaja kuulostaa korviini hyvinvoivalta ja pirteältä, barista vähän flegmaattisemmalta, asiakas tiskillä innokkaalta.

Istun, olen päätynyt tähän. Onko sillä merkitystä? Mutta eikö sillä täydy olla. Missä itsensä näyttää, miten hahmo näyttäytyy tekstissään? Epävarmuus pysäyttää mietteen. Juuri saapunut mies istuukin isolle pöydälle tuntemattoman seuraan eikä vapaaseen pöytään, ja mietin itseäni. Mietin aiempaa kahvilareissuani ja omaa samankaltaista valintaani. Mietin itseäni. Minä usein mietin itseäni. Oletan, että se on perusinhimillistä. Voisin tulkita, että paljon (itseilmaisusta) perustuu siihen. Vai onko se vain oma... tämä mitä on olla, minä. Naisen jalka tärrää sohvalla pidellessään pikkulasta sylissään. Taustalaulaja on eteerinen ja eepppisen laaja äänimaisemaltaan, viulujen sävyttämä. Minulla on huono olo tässä. Niin kuin jokin tuomio olisi päälläni. Niin kuin en olisi sen tuomion kanssa vielä sinut. Niin kuin maailma lopultakin nielaisisi ja jäisi itsensä kanssa – heikkoudet, epäkohdat, tunteet, tarpeet, virheet – vastatusten, eikä olisi paikkaa paeta...

tuomionsa kanssa:
Lemmi
kahvila Sävyssä
2019 19.8

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta