Leonard Cohenista, sanoista, ymmärryksestä

Yleisö mylvii. Kohta Cohen aloittaa. En tiedä vielä, mitä se tulee kertomaan. Nyt kiittää yleisöä ystävinään, ilmaisee arvostustaan. Leonard Cohenia minä olen miettinyt sen roolinsa kautta, joka kulki kuin korea puku yllään, jota se ei sitten oikein koskaan kai osannut riisua – ei julkisesti ainakaan. ”Dance me to the end of love”. Mitä hän oli sitten rakkaimmilleen, sitä minä en tiedä. Voin vain arvailla. Kaipa sen herkkyyden sieltä aisti hänen seurassaan. Vaikka siellä monta kerrosta rooliasuja olikin. Vai oliko? Mistä minä nämäkin oletukset olen keksinyt? Mitä minä edes yritän ilmaista? Jotenkin se rooleihin liittyy, aitouteen, itsekunnioitukseen, hyvinvointiin sitten. ”Raise a tenth of shelter now...”. Ja sitten nuita lainauksia voi miettiä tähän kaikkeen linkittyvänä, vaikka ne ovat vain korvin poimuttuja, pieniä nyansseja jostain, jotka värjääntyvät tähän, mitä minä itse yritän väittää todeksi. Kai sekin jokin asu on, jos niikseen haluaa miettiä. Rooliasuja... Sitä oppi feikkaamaan läpi elämänsä, yrittämään olla jotain, jota siedetään, hyväksytään ja jota kaivataan. Vuosikymmeniä se kesti. Se on minun tarinani. Lopulta sitä on löytänyt avoimemman suhteen maailmaan, jos niin voi sanoa. Kenties voi. Mutta jotenkin tämän kaiken pitäisi kuitenkin liittyä tuohon Cohenin asuun, mutta onko sekään totta. Eikö se väistämättäkin ole jokin silta siihen, mitä itse on tullut koettua, vaikka sitä kuinka väittäisi Cohenista puhuvansa. ”If I never loved you, if I knew your name”. Rakkautta ja kärsimystä. Mitä sekin sitten on hänen kohdallaan? Voiko sitä edes tavoittaa, kuulla nuo tunnustukset, kuinka asiat ovat toisin kuin kuuluisi? Vai onko siitä kuitenkaan kysymys? Sitä eksyy tulkitsemaan kaikkea, värittää sanansa johonkin tuttuun tarinaan. Mietin kärsimystä ja kyvyttömyyttä hyväksyä, mietin tuota toivottomuuteen aina uudelleen eksynyttä miestä. Vai yritänkö minä luoda jotain tarinaa vain. Jotain todistaa todeksi, esittää, väittää, muotoilla. Tuhahdan. Tämäkin etsintä päätyy mielettömyyteen, jossa... Ja lause jää väistämättäkin vajaaksi: mielettömyyteen vain. En löydä tämän pidemmälle. Näen itseni sanojen takana, ne peilaavat tämän miehen tähän 27 asteen asuntoon paidattomana istumaan ja reflektoimaan jotain tai siltä se tuntuu, että ne peilaavat vai peilaavatko ne kuitenkin ennemminkin lukijan siihen, mitä hän ikinä etsiikään, väittää, tulkitsee, mitä se on.

Mutta kyllä minä kuitenkin tässä väitteineni näyttäydyn, sana sanalta – väliin ylimielisenä, väliin epäröivänä, väliin itsekeskeisenä, kenties useamminkin, jatkuvasti juuttuneena tähän, mitä on olla ja kokea miten koen. Yritän jotain muuta tavoitella, mutta lopulta kaikki, äh... onko sekään totta, että kaikki jäisi omaksi kuvaksi, tieto ja ymmärrys. Eikö sitä kuitenkin jotain opi ja ymmärrä, tässä tapauksessa tuosta Cohenin kokemuksesta? Eikö sitä kuitenkin näe jotain, jota ei muuten kykenisi näkemään, jotain asettuu uudella tavoin mielikuvissa ja tulkinnoissa? Eikö kuitenkin jokin tuosta elämänkatsomukseta välity vaihtumattomana minullekkin, sitten sanojeni kautta lukijoillekkin? Ja sen dynamiikan minä haluaisin löytää. Jokin funktion kuvaava esitys siitä, miten nuokin ideat, hahmot, näkemykset liikkuu ja takertuu ja välittyy. Tosin ymmärtäisinkö minä siltikään mitään sen paremmin? Kirjoittaisin kenties yhä eksyneitä sanoja tästä, mitä on olla tässä juuri nyt, mitä on kokea tämä, tällaisena kuin olen tähän päätynyt. Yleisö mylvii, Cohen vielä toteaa mikistä etäällä jotain. Sitten kappale jälleen vaihtuu. Piano yksinäisenä, sanat...


yrittää kuitenkin ymmärtää:
Lemmi
sanojensa äärellä kodissaan
2019 2.8

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta