Kurjasta päivästä

Kenties voisin kirjoittaa postauksen, sellaisen realistisen, ei-ollenkaan-niin-leikkisän, kenties vähän silti leikkisän mutta sitäkin, hmmm... onko se raskaamman, ikävämmän, surullisemman, tummemman sävyisen. Kenties aloitan tutusti metafiktiivisesti kirjoittamalla siitä, mitä minä kirjoitan ja spekuloimalla, miten se näyttäytyy, ja sitten leikkaan yllättäen tähän, josta on kyse: on ollut kurja päivä. Tuli herättyä jotensakin epämukavissa voinneissa, raskaana ja jonkin ikävän piinatessa. Alkuun porisin serkkutytölle, joka soitteli udellen muuten vain kuulumisiani, mikä toisaalta sai miettimään, olikohan hänellä jotain asiaakin, jota ei sitten vain kertonut. Olin hieman varovainen, kun hän on kutsunut minut moneen kertaan kyläilemään luokseen ruotsiin, mutta se on aina tuntunut jotensakin vaikealta ja kun nyt tuli käytyä reissussa oulussa, vaikka hän oli ennen lähtöäni kutsunut jälleen sinnekkin päin lomaileen. En tiedä onko se sinällään se keskeisin juttu tämän päivän haasteissa. Ocd on vaivannut, häpeä huonosta voinnista, pelko tunteista (so. pelosta, häpeästä, syyllisyydestä, kiinnostusksestakin), yksinäisyys viikon vierailureissun jälkeen seurasta tyhjään kämppään herätessä, huolta tulevasta seuran puuttesta, kun kaverit ovat reissussa... Tekisi mieli kirjoittaa ”no, olkoon” mutta kenties minä jätän sen kirjoittamatta, kun kuitenkin tässä tätä aihetta käsittelen. Kävin vaatekaupassa, ja syyllisyys siitäkin tarpeesta ja intohimosta, joka syö varoja, vaikka läheisilläni on velkataakkaa loputtomalta tuntuva määrä. Sitten oma habitus ja kovina pistävinä näyttäytyvät kasvoni piinasivat mietteitäni ja nostattivat häpeän tunnetta vaatekaupan, so. itiksen reccin, kassalla. Tuntui, että jokin ikävä sävy kiusasi sosiaalisessa tilanteessa, jokin jäykkä ja jähmeä ja hieman kiusallinen, vaikka pieni kiva väre olikin myyjän äänessä. Sitten epämääräistä pelkoa kävellessä ohitse ajoittain vierasta kieltä pölisevien ihmislaumojen. Uhh, nyt alkaa riittämään. Siinä niitä on yhden postauksen verran epämukavia tuntemuksia ja olotiloja. Hakiksessa kaupassa kahvipapuja vilkuillessa ja aikaa tuhlaillessa -60%-alennusta odotellessa sitten yhtäkkisesti jostain syystä alkoi helpottaa. Jokin tunnerata kai kääntyi vapautuneempaan. Kenties jotain maadoittavaa, hyväksyvää, tunteita validoivaa tuli mietittyä. Kenties jokin luottamus heräsi. En tiedä sitten mistä.

Viikon reissun ajan minua kiusasi jokin epämääräinen syyllisyys – kenties jo vuosiakausia sitten tapahtuneiden tunteiden vuoksi, ja kenties nyt sitten, kun pääsi omiin oloihin takaisin tuttuihin ympyröihin, tuttuihin haasteisiin, niin sitten joutui kohtamaan kohtaamatta jääneitä tunteita. Mutta kenties ne saavat jäädä. Tekisi mieli luoda jokin suuri filosofinen aate kaikesta tästä, mutta tämä ei ole sellainen postaus. Tämä syntyi näyttämään vähän rosoisempaa puolta siitä, mitä on olla tämä, mitä minä olen, jota yritän parhaani mukaan selvittää. Tällaiset päivät tosin opettavat paljon ja kun onneksi on tietotaitoa tällaisia haasteita käsitellä, niin asiat saattavat vielä hyväksi muuttua. Paluumatkalla kotiin mietin, että ”okei tällaista se nyt sitten on ja nämä haasteet siis vielä kiusaavat, selvä, työstetään sitten ja opetellaan tästä parempaan vointiin”. Niin paljon kiusaavia skeemoja, niin paljon vielä työstettävää, mutta, no, minkäs teet: tällainen oli tämä tänään. Sitten alan haaveilla tillisipseistä ja alan miettimään, että perhana oiskohan pitänyt kuitenkin ostaa ne kaupasta. Elliott Smith alkaa lauleskella ihan melkein kuin pirteällä draivilla, ja tunnetila on toisenlainen. Kiitos, kun sain tämän kaiken kirjoittaa. Kenelle se kiitos sitten ikinä kuuluukaan... kenties aikakaudelle, jossa kuitenkin saa ja voi ja sallitaan – juuri ja juuri mutta kuitenkin.

jo vähän reippaammalla mielellä avautuu:
Lemmi
kodissaan
2019 29.6.