Pyrkimyksistä, kunniasta, arvostuksesta

On estynyt olo. Mietin näitä ensimmäistä kolmea virkettä, jotka blogit.fi-sivustolla asettuvat näytille. Kuinka tämän saisi myyväksi? Kuinka luoda jotain mistä ihmiset kiinnostuvat? Kuinka luoda jotain sellaista, joka... ja sitten mietin niitä vaatimuksia, mitä itselleni asetan. Kaikenkattavasti. Millainen minun tulisi olla, jotta... Ja mikä se ”jotta” edes olisi? Mitä minä edes tavoittelen? Onko se jokin tunne, jossa... Ja jälleen tuo ”jossa” jää saamatta jatkoa. Miten minä voisin sen määritellä, kun en tiedä. Menestyksestä minä haaveilen niin kuin jokainen kai, kunnioitusksesta, arvostuksesta tietysti myös. Viereissesä pöydässä istuva kääntelee katsettaan levottomana. Odottaako hän jotain? Onko hän kiinnostunut jostain? Miltä tuntuu istua siinä nyt hänenä? Onko se edes jotain mitä minä oikeastaan edes pohdin? Onko se juurikaan minun mielenkiintoani herättämässä? Hän lausuu jotain sanaa kahdesti. Napit ovat korvilla. Kenties hän juttelee jollekkin, kenties hänellä on haasteita. Nyt hän alkaa selostaa jotain jämäkkään ääneen. Ehkä hän on vain kärsivällinen kuuntelija ja nyt innokas kertomaan jotain, jakamaan jotain. David Bowien biisin aihe osuu korviini ja kiinnostun siitä. Mitä minä olin pohtimassa? Omia tarkoitusperiäni tai haaveitani kenties, ehkä pyrkimyksiäni... Mitä minä siis alkuunkaan tavoittelen? Sitä huomaa muuttuneensa niin, ettei samat vastaukset enää riitä tuttuihin kysymyksiin. Pitkään haaveilin, että voisin olla näyttämässä reitin rikkonaisuudesta eheyteen jokaiselle, joka oli valmis sille tielle lähtemään. Se oli suurimpia poltteitani kirjoittaa. Samoin oli käsitellä haasteet ja löytää rauhaa, hyväksyntää, etsiä sanojen kautta vakautta. Ne veivät minut kirjoittamaan. Nyt minulla on toki kunnianhimoa, mutta sekin tahtoo olla tarvetta menestyä. Vai etsinkö minä kuitenkin vielä jotain, ehkäpä tätä ihmistä hetkessään, jota väitän joksikin taustalla häämöttäväksi tavoittamattomaksi mutta tavoitelluksi. Tutkia ihmistä meemeineen, sanoineen... Se saattaa olla se keskeinen teema. Siitä syystä peilata ja yrittää ymmärtää, se on jokin metodi, jonka pitäisi tuo hetki hauraana saavuttaa. Ja sanat, ne vieläkin kiusaavat minua, miten ne ovat jotenkin symbioottisen hahmon tapainen ihmisen ja toisen välillä, samoin ihmisen ja mitä se on: itsensä? Voiko niin sanoa? Miten muuten sen voisi määritellä? Sanat ovat jotain, jonka sinällään voi riuhtaista irti, mutta ne ovat jo puhumaan oppineella niin syvästi juurtuneita, että niitä ei voi enää erottaa. Mutta kun kuitenkin ihminen toimii samankaltaisin käytöksin ilmankin, jos ei niitä koskaan opi. Vai onko sekään totta? Ja niin voiko sitä millään kutsua symbioottisena? Kenties ei alkuunkaan, mutta ei ihminen niitä omista, ei hallitse, vaan ne ovat kuitenkin kulttuurissa kiinni, melkein kuin lainattuina, ei ihan ulkopuolisina. Mutta nyt minä olen eksynyt johonkin mielettömyyteen ja voisi palata takaisin tähän, mikä on. Nämä mietteet, jotka jostain syystä jälleen syntyvät. Reflektointia, yritystä ymmärtää. Tunteet, tuon viereisen pöydän naisen heiluvat kädet, jotka nyt ovat yhdessä kuin anoakseen tai löytääkseen rauhaa. Musiikki, latte, muisto baristan hymystä, tämä hieman henkisesti tukala olo, vaivatunut ja varautunut. Tämä tavoite jakaa tämä. Ja mitä tämä sitten on? Minä en alkuunkaan tiedä. Voin sitä lähteä määrittelemään, mutta se ei taitu kuitenkaan täysin mihinkään muotoon, joten se saa jäädä. Mutta ei se koskaan voi jäädä. Se on jokin inhimillinen ominaisuus – ja se jää määrittelemättä – mutta jälleen: ei se voi jäädä. Sitä tarvitsee nuo määreet, mikään ei voi jäädä ilman. Kaikki asettuu johonkin muottiin, johonkin paikoilleen ja niin edelleen, jokin rakennelma siitä syntyy dynaaminen eloisa, inhmillinen. Ja ne rakentavat jonkin rakennelman: kulttuurin, filosofiat, elämänkatsomukset, estetiikan, tavat, ideologiat, uhhh. No kenties tämä kuitenkin vastaa tuohon alun kysymykseen, mitä minä tavoittelen. Ja varsinkin mitä minä toteutan, kun minä kirjoitan. Jotain minä yhä ja yhä uudestaan yritän saada kasaan, ymmärrettyä, hahmotettua, miten sen ikinä nimeääkään, määrittelee... Haluan... ymmärtää? Tietää? Ajatella? Kokea, havainnoida ja määrittää? Olkoon, jotenkin se kaikkeen tähän liittyy ja jää epämääräiseksi niin kuin vain tieto voi – aina ja jatkuvasti - määritellyksi määrittelemättömäksi... … …

pohtii, etsii, reflektoi:
Lemmi
kahvila Sävyssä
2019 29.7

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta