Hyvinvoinnin, itseilmaisun ja kokemisen reflektoinnista

Jokin tarve olisi kirjoittaa. En vain tiedä, mitä kertoa, mihin tarttua, mistä löytää merkitystä, mistä konteksti, joka loisi tämän hetken, tunteet ja kaiken tämän, mitä on olla minä juuri nyt, sellaiseen muotoon, että se riittäisi. Sitten tulee kirjoitettua etsivä lause, joka on pitkä ja vaikealukuinen kenties. Kritiikkiä, loputon määrä itsekritiikkiä, mutta sekään ei ole totta. Enkä minä sitäkään etsi. Hellyyttä, lämpöä? Kummityttö tuo asiat mittasuhteisiin, mutta mitä nekään ovat? Miten se muuttaa mitään? Tämä onnellinen isäntäperhe... tai onnellinen ja onnellinen… (se on tämän näkyvän tulkintaa kompleksimpaa)... mutta hyvinvoiva, ja no, kenties kuitenkin myös onnellinen. Taaperosta näkee, että hän on hyvinvoiva ja hänellä on paljon eväitä löytää onnellinen elämä, mutta voiko sitäkään tietää. Istun katsomassa, kun eräänlaiset pioneerit tv-lähetyksen kameran ja digitaalisen lähetysdatan toisella puolen luovat jalkapallon kautta väylää seuraaville sukupolville. Istun ja isäntä keittiössä on syöttämässä pienokaistaan, emäntä syömässä itse harrastuksistaan tulleena. Ja minulla alkaa tuntumaan siltä, että voisin antaa heille vähän rauhaa, onhan tässä tullut oltua joukossa nelisen päivää. Miksi minä tätä käsittelen - vai onko se relevanttia? Miten minä itseni näytän? Se voi olla relevanttia. Mitä tältä blogilta etsitään? Miksi ihmiset seuraavat toisen ihmisen elämää ja miten se heitä palvelee? Millaisiin sanoihin tarttuvat? Mikä tyydyttää? Mikä tekee iloiseksi, mikä kiinnostuneeksi? Mikä pistää ajattelemaan? Mitä siitä seuraa? Ja kaikki muut kysymykset... Mutta olkoon se. Minä olen tässä jossain ilmaisuntarpeessa, kaipaamassa jotain, etsimässä, toivomassa, reflektoimassakin. Asiantuntija kertoo jotain naisfutaajien puuhista, askelia keittiössä. Aldous Harding hyräilee jotain taustalla. Kusiasen pistos kutisee. Kaikki on jotenkin, niin kuin kaikki aina on. Camus kutsui sitä absurdiksi, sitä miten asiat, kontekstit, ihmisyys, maailma, kaikki, järjestyy ja on ja vaikuttaa. Pyrkimykset, haaveet, toiveet, tunteet, velvollisuudet, isännän askeleet tänne televisiohuoneeseen. Nuuskarasia napsahtaa kiinni ja pieni uupunut tuhahdus. Asiantuntija briiffaa yhden hyökkäyksen, isäntä haroo hiuksiaan ja tuhisee hieman, näppäimet napisee ja on jälleen hiljaisempaa, kun Aldous vaikenee bändinsä kanssa. Absurdiutta, epärelevanttia, koherenttia; merkitykset kaikki. Camus saa pitää mielipiteensä (siellä missä onkaan) ja kaikki hänen seuraajansa myös; absurdiuskin on vain tulkinta, epätarkkaa ja suuripiirteistä, mutta jääkö siltikin niistäkin jotain? Voiko johonkin kiintyä? Kenties meemeihin ja juurikin tulkintoihin ja siihen, mistä ne syntyy, hetkiin, skeemoihin myös, ihmisyyteen, jonne ei oikein tarkkaan näe, mutta joka on totta, jonkin kaksoisrakokeen takana, kun ei voi nähdä, miten hetki muuttuu ihmisen sisällä toiseksi. Uhh, olkoon, minä vaikenen ja jatkan prosessointia. Jotain minä löydän vielä. Mutta onko silläkään niin merkitystä? Sillä voi olla. Isäntä kakoo kurkkuaan ja tarttuu kännykkäänsä. Asiantuntija puhuu eri referensseistä, ja minun kiinnostukseni alkaa palata sinne, ja sanat hiipuvat, keskittyminen, polte...

reflektoimassa:
Lemmi
Oulussa
2019 24.6.