Vaikeista aiheista, häpeästä, jalkapallosta

Voinko minä kirjoittaa tähän, kuinka tämä on eräänlainen velvollisuuspostaus ilman, että tarvitsee miettiä, mitä siitä mietitään. Ja niinhän minä kuitenkin mietin, mitä tuollaisesta myöntelystä mietitään. Enkä minä sinällään tiedä, onko tämä velvollisuudentunteen sävyttämää, vaikka saattaa ollakin. Manchesterin Punaiset taustalla pyörivässä striimissä valmistatutuu harjoituspeliinsä Australian Perthissä, ja minä vähän kiireilen tässä, että pääsisin sitä seuraamaan. Tosin voihan se olla, että ei se niin tärkeältä kohta tunnukaan, mutta tämän postauksen aloituksen se kuitenkin sai aikaan. Alkuun olin miettinyt lähteä kahvila Sävyyn juomaan lattea ja tätä kirjailemaan, mutta sitten huomasinkin suosikkijoukkueeni pelin. Ja sekin on mitä on. Mieluusti sitä kannattaisi jotain eettisesti merkittävää ja hyväntekijänä tunnettua sosiaalimediaseksikästä joukkuetta vai mitä se on, kun on jotenkin ihannoitava aatteiltaan ja arvoiltaan, kuten vaikkapa joku St. Pauli, mutta jääköön sekin. ”Glory glory Man United” lurisee taustalla, selostaja puhuu pelaajien nopeudesta (blistering pace) niin kuin niillä on tapana puhua, mutta olkoon sekin. Mitä muuta sitä voisi tähän jakaa, jotta tästä tulisi yltäkylläinen... Ja on harvinaisen vaikea keskittyä, kun katsojat hurraavat ja taputtavat ja voi aistia, että jotain jännää tulee heidän mielestään tapahtumaan. Ja sitten peli potkaistaan liikkeelle, mutta minä jatkan tässä kirjoittamista. Samalla kuuntelen, kun ManU:n uusi sankari on tehdä maalin. Ja voinko minä kirjoittaa affekteista ja dissosiaatioista ja ocd-oireista ja yksinäisyydestä ja vaikeista tunteista? Ja näin ollen postaukseen tulee jotain mielekkyyttäkin, mutta ne taitavat jäädä viitteiksi vain. Joku päivä minulla on rohkeutta niistä tarkemminkin puhua. Vielä minä kirjoitan niistä täysin avoimesti. Minä yritin jo kertaalleen asennoitua siihen, että tulisi mielen rikkonaisuudesta ja haasteista kirjoittettua - asenteella, että mitä rohkeammin hävettävistä asioista puhuu, sen parempi vointi tulee. Ja se voi olla täysin tottakin, mutta jotenkin kuitenkin tuntuu vaikealta kirjoittaa, näyttää sen rikkinäisen ihmisen, joka tässä kirjoittaa, sellaisesta kuvakulmasta, jossa on hauras ja hieman vielä rikki. Vaikka ei se välttämättä häpeää tuottaisikaan. Ja häpeästähän tässä on kyse, niin kuin koko syrjään jäämisessäkin on. Ja tässähän minä näitä rohkeasti kuitenkin käsittelen. ”Chong” sanoo selostaja ja jatkaa jostain muusta, ”Tuanzebe, Dalot”... Ja minä taidan kuitenkin siirtyä tuon pelin pariin, katsoa pelin loppuun ja sitten muokata tähän postaukseen kuvan ja saattaa tämän sivuilleni. Voitto, jonkin sortin voitto tämä kuitenkin on. Ja oliko se niin, että tämäkin velvollisuus on täytetty vai vain sydän saanut rauhan... … …


blogiinsa postaamassa:
Lemmi
Helsingissä
2019 13.7.

 

 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta