Itseilmaisusta, sanoista, Minun tarina "minun tarina":stani

Olen alkanut miettimään tuota teostani, joka on kesken, joka ei oikein edisty, jossa ei oikein ole suurta selkeyttä, miten se kertoo sen, mitä sen pitäisi kertoa. Ja minä mietin, että minä näyttäisin siinä tämän, mitä on olla, mitä minä olen, josta minulla ei ole täyttä selkeyttä, jos nyt alkuunkaan. Ja näin ollen siirtäisin näitä blogipostauksia siihen teokseen – jotenkin luomaan syvyyttä, rinnasteisuutta, hmmm, no jotain kuitenkin. En tiedä alkuunkaan toimisiko se vai olisiko se vain sellainen kompromissi tai kenties vain yritys kompensoida tätä kirjoittamisen verkkaisuutta tai oikeastaan paremminkin tätä tilannetta, jossa nämä postaukset tyydyttävät sen polttavan tarpeen kirjoittaa, joka saa avautumaan ja näyttämään sen, mitä on olla (sitä mitä ikinä kyseisenä hetkenä onkaan). Mutta... tai ei mitään muttaa: kenties minä yritän niin, eli editoita nämä postaukset ja luoda niistä kokonaisuuden. Siitä saattaa tulla juurikin niin repaleinen kokonaisuus kuin koko teeman on tarkoitus ollakin tai jota se väistämättäkin on. Minun tarinani ”minun tarinani” on teoksen työnimi, ja minä yritän siinä etsiä sitä, mitä minä yritän sanoa, miten minä haluan näkyä. Näytän sellaista, mitä oikeastaan tavanomaisesti peittelee ja joka siirretään luurangoiksi kaappeihin tai ainakin vältellään jakamasta, ellei sitten hieman liian päihtyneenä hieman liian suulaana satu seuraavan päivän katumusta ennakoimaan kykenemättömänä avautumaan baarin hämyssä alkuyössä. Mutta jääköön nekin. En tiedä enää miksi minä kirjoitan. Tai oikeastaan en tiedä yhtään, mitä minä haluan näyttää tai kertoa. Ja siksi minä olen hukassa. Olen jotenkin eksynyt tähän toteuttaan jotain, mitä ihmisyksilöt ja nimenomaan me nykyhetken yltäkylläisten yhteiskuntien ihmisyksilöt luomme ja ilmaisemme – vaikka senkin teen omalla tavallani, oman näköisenä, mutta kai sekin on jostain opittua, sitten jalostettua jne.. Mutta jostain syystä minä haluan itseäni ilmaista – niin kuin me kaikki kai. Suurin osa on niin loputtoman tyytyväisiä tai innokkaita ilmaisemaan itseään ja arvostamaan omaa ilmaisuaan ja toimintaansa ja tapahtumiaan ja kaikkea sitä, että juurikin meitä tällaisia olentoja itseään ilmaisemassa ja jakamassa arkeaan ja elämäänsä on kohta loputon määrä. Ja mitä se sitten on? Se kenties vielä kiehtoo minua ja se myös, että mitä siitä seuraa ja miten nämäkin sanat vaikuttavat. Ja haluaisin löytää jonkin käsitteellisen systemaattisen esityksen tälle kaikelle, mutta enpä minä taida siihen kyetä. Istuskelen omalla kahvilanpenkilläni ja katselen kaiken tämän sisältä ja keskeltä tätä enkä oikeastaan näe kuin tämän hetken ja yritän sitä kautta kokonaisuutta ymmärtää. Kolinaa kopinaa, naurua, pölinää. Barista tulee nättinä vierelleni asettelemaan hyllyille kahvitarvikkeita. Tuulenvire. Moottoripyörän pörinä. Sitten mietin omaa vaatetustani, niin kuin minä usein teen. Ja yritän ymmärtää jotain, jota en kai sitten osaa ymmärtää. Ja sanat jäävät tällaisiksi: ulvahdukseksi hämärään, joka on hämärä, kun ei vain silmät riitä näkemään tarkasti vaan juurikin vain suurpiirteisesti ja itsestään kertoen ja omista haaveistaan, tarpeistaan, tavoistaan, tunteistaa, suurista ajatuksistaan. Ja mies ajaa pyörällä mäkeä ylös, auto ohittaa sen... Latte odottaa (vaikka ei se mitään odota) vierelläni... Ikkunapaikalla istujan kädet heiluu sen selittäessä. Barista kulkee ohitseni edes taa. Tuolit rämisee lattian pintaa pitkin. Sitten hiljaisuus, jossa voi kuulla, kun polkupyörän kettingit rahisee. Ja mitä nämä sanat ovat. Minä pitkään ajattelin kaiken runollisen ilmaisun kautta, mutta miten sinä tuonkin linkität johonkin suureen runolliseen sematiikkaan, tematiikkaan, allegorioihin... mutta se saa jäädä. Kukainenkin kokee omalla tavallaan, kai se on vain jokin laki se: ihminen ottamassa vastaan, ihminen jakamassa. Mitä siihen väliin jää, onkin sitten jotain... ja alan miettimään kaksoisrakokoetta ja partikkelia, jonka sijaintia ei näe, vaikutuksen vain... Ja loppujen lopuksi silloin ihminenkin jää epämääräiseksi, tavoittamattomaksi. Niin minä myös itselleni. Jokin ”mikä oli todistettava” pitäisi tähän loppuun asettua, lyömään teoria pisteeseensä, mutta sekin olisi niin suuri houre, hybris, erehdys vain...

Latte kuitenkin maistuu laadukkaalle, täyteläiselle, hieman hedelmälliselle ja raikkaallekin...

Pikkulintu astelee oven ohitse, käy kurkkaamassa sisälle ja lennähtää pois.

teorisoimassa:
Lemmi
Kahvila Sävyssä
2019 19.7

 

 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta