Ikkunasta, väsymyksestä ja entropiasta

Olen väsynyt. Olen ihan pirun väsynyt, paitsi etten ole. Olen väsynyt, ihan vain väsynyt. Onko tämä relevanttia? Mitä minä yritän sanoa? Miksi minä tätä kirjaan ja olen banaali ja lattea ja väsynyt? Ja minä nukuin kaksi tuntia – ja serkkutytön mielestä väsyneenä on luova, mutta minä olen ihan vain väsynyt. En juurikaan luova – väsynyt vain. Niin pirun väsynyt... mutta en juurikaan ole. Teemukillinen kahvia saattaa luoda tuon ambivalentin... hmmm, mikä on harmonian vastakohta?... entropia... ei kun kaaos... ambivalentin kaaoksen. Ei, ei sekään toimi. Teemukillinen kahvia luo ambivalentin epämääräisyyden, polarisaation, dikotomian. Tuskin dikotomian kuitenkaan, mutta kenties kuitenkin. Mutta nyt tämä saa jäädä, tämä jahkailu ja päätön etsintä ja saivartelu ja samoilu jossain epämääräisessä metsässä, jossa linnut laulavat mutta eivät kuitenkaan laula, jossa aurinko sekä on että ei ole ja jossa kaikki tämä on sekä houretta että totta, sanat sekä fiktiota että totta. Mitä minä yritän kertoa? Mitä minä yritän etsiä? Mitä minä löydän? Miksi minä saatan nämä sanat tähän kirjaimina esiin? Mitä minä luon ja olenko minä luova? Ja nyt kysymyksistä tuli epäkoherentteja. Ja AdriAnne Lenker lauleskelee: ”and I got you and you got me” ja jotenkin minä haluaisin ymmärtää, mitä se haluaa sanoa ja mitä se tarkoittaa ja kuka hän on siten, että hän on ihan täysin sitä mitä on. Ja miten sen edes voi tavoittaa, vai etsinkö minä kuitenkin tuota, miten hän esiin tulee ja näyttäytyy sanoina, äänenä ja musiikillisina elementteinä? Onko sekään relevanttia? Aurinko paistaa ja verhot ovat sen edessä tai kirkkaan taivaan ainakin, aurinko on rakennuksen toisella puolen eikä minulla ole ikkunaa sinne suuntaan. Ja sanat ovat mitä ovat ja kertovat kuitenkin koherentisti tarinan, jos vain osaa lukea: ikkunat, yksilölliset äänet, houreet, ambivalentit kaaokset, väsymykset ja kahvikupit... Jotain minä yritän sanoa... että minä olen tässä ja minä olen väsynyt ja yritän ilmaista itseni tähän, luoda jotain, onnistua... Melody in my ear... I plan to forget... and I disappear... and my feet won't ever find a ground... enkä minä osaa enää saattaa tätä harmoniaan. Sanat vaipuvat entropistisesti jonnekkin, jossa, josta voi vain ymmärtää – juuri ja juuri – juuri niin kuin ihminen vain toista voi. Tiedätkö, olen väsynyt... niin perhanan väsynyt. Ja aurinko rakennuksen takana ja läpinäkymättömät kirkkaat pilvet läpinäkymättömän sinisellä taivaalla. Minä olen tämän kertonut. Olen väsynyt... banaalisuuteen asti se on totta ja miksi minä sitä näin jaksan jankata. Onko se relevanttia? Ja minä lupasin kirjoittaa oudon kirjoituksen ja minä olen tehnyt parhaani.

ambivalentteja kysymyksiä esittämässä:
Lemmi
Helsingin Kalliossa
2019 15.6.