Sateesta, välttelystä ja siitä miten yksilön näkee

Sade ryöppyää hetkessä, joka unohtuu. Jokin ulvoo taustalta kuin diggeridoo joltain kaukaiselta vuorelta, jota ei ole, ei täällä. Jostain pitäisi saapua protagonisti, joka katselee käsiään ja reflektoi itseään, jokin vahva ja voimakas, kyvykäs. Mutta se saa jäädä, kun tämä on sanataidepäiväkirjapostaus - ja minä etsin itseäni. Olen yrittänyt siedättää itseäni vaikeisiin asioihin. Lukea, katsoa, hyväksyä – kaikkea sellaista, mitä vaikeiden tunteiden pelossa on tullut välteltyä. Onko se välttely alun perinkin ollut haittana ja saanut oloa vain kurjemmaksi, sitä en tiedä. Mutta joskus maailmanpaino tai tuska tai vain sellainen nurjanpuolen yleinen olemassaolo vain kiusaa ja piinaa niin, että tarvii etäisyyttä. Jokin kone alkaa junnaamaan. Mietin jotain metafyysistä vahvaa - ja sitten mietin pesukonetta linkoamassa. Harmaa ilma. Sade, joka hetkessä unohtui, kesti vain muutaman minuutin. Jotain minä haluaisin löytää, saada tyydytystä jostain, kertoa jokin siten, että sitä ei voi paremmin sanoa. Siihen voi mennä aikaa. Vuosikymmenen minä olen itselleni varannut saadakseni tämän hiottua. Tämän, joka on tällaista yritystä lähestyä jotain, jota ei voi tavoittaa. Se on kuin yrittäisi saada kiinni juoksevia ajatuksia ja sitten kuulustella, että mistä sinä tänne synnyit ja seurata kuin johtolankaa maailman ääriin, meemistä toiseen, lopulta joukko-oppeihin, kieleen itsessään, foneemeihin, hetkiin, toisiin hetkiin - ja lopulta sitä oppii olevansa niin eksyksissä, että vain se matka (etsimässä) jää. Ja se on lopultakin se, mitä minä etsin: prosessia, mahdollisuutta näyttää ihminen sen kautta. Ei niinkään tuoda ihmistä vain väittämään, mitä huvittaa ja toistamaan sanoja niinkuin niissä ei olisi sitä syvyyttä, joka luo jokaisesta lauseesta loputtoman, kontekstista kontekstiin. Ei niin, että sanoilla luotaisiin vain jokin väite ja argumentti, sitä en salli enää.

 

… … …se, mitä halutaan nähdä: ihminen inhimillisenä ja alastomana, sanojensa takana, suojistaan riisuttuna, väitteiden ja suurien aatteiden takaa…

 

Minä haluan, että sanat ovat ihmisen teko, jota ei enää saa ihmisestä irti, että sanat itsessään jäävät lopultakin vain konventioksi, jota tulkitsemalla kuitenkin nähdään se, mitä halutaan nähdä: ihminen inhimillisenä ja alastomana, sanojensa takana, suojistaan riisuttuna, väitteiden ja suurien aatteiden takaa. Ähh, mitähän minä olen tähän onnistunut nyt sanoittamaan, jotenkin kuitenkin vain itseni tuonut esiin, en kenties mitään muuta. Voiman ja suuruuden tunteessa olen kirjoittanut kuin lausuen jotain ei-ihan-tuomiota, teoriaa, näkemystä, joka... niin: se taittuu siinä missä jokainen muukin teoria. Kahvikuppi edessäni on tyhjä. Sitä minä mietin, sitten mietin, missä minä en ole. Jääkaappi kurnuttaa niin kuin se puolet ajasta tekee. Hurinaa, värinää. Kai minä olen jotain ilmaissut ja tämä on jo hitunen konteksti jostain, jonka minä aioin vielä saada nimetyksi ja näytetyksi, esitellyksi ja sitten hylätyksi, irtipäästetyksi houreena ja erehdyksenä, joka täytyy vain elää - sekin erehdys. Hetken on kirkkaampaa, verhot päästävät sivustaan tuon näkymän, jossa...

ihmisyyttään syväluotaamassa:
Lemmi
harmaassa Helsingissä
2019 10.8

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta