Huolista ja toiveesta olla huoleton

Haluaisin jatkaa elämääni - ja kirjoittaa jotain koherenttia tai vähemmän koherenttia, tutkia tätä, mitä on olla tässä, mutta.... Tai kenties minä joka tapauksessa niin teen. Istun tässä tutussa kahvilassa. Barista tuo vähän kyllästyneen ja välinpitämättömän oloisena latten pöytään. Johtuuko siitä, että hänen mielestään töykeästi en odottanut, että hän olisi valmis palvelemaan vaan huutelin toiveitani kymmenen ennakkoonmaksetun latten kortti kädessäni, jota olin leimaamassa kunhan saisin baristan huomaamaan pyyntöni. Ja tämä tietysti syntyy jostain skeemasta (tämä oletus, että hän olisi ärsyyntymistä näin kokenut). Ja samoin oletus, että barista teki latten huolimattomasti sotkien kupin ihan vain jonkin kiukun ja tyytymättömyyden vuoksi. No tällaista sitä ihminen miettii, ja sitten alan miettimään tuota huolta, joka alkuun jäi vihjaukseksi ja joka tähänkin väliin jää vihjaukseksi. Tyytymättömyyttä siitäkin huolenaiheesta. En tiedä sitten mitä se on? Onko se itsekästä? Ja tietysti se on. Enkö minä ole ihminen, jolla on omat tarpeeni, toiveeni ja tavoitteeni. Ja mitä kaikkea ihminen omaa… Sitten jään tuijottamaan tyhjää ja murehtimaan, hieromaan ohimoani. Jokin suuri laite tärrää ulkona. Se yrittää toteuttaa jotain, jotta jotain tapahtuisi. Sitä ohjaa ihminen, jolla on pyrkimys. Vinkuva ääni tasaisesti junnaa, keltainen valo vilkkuu. Mies kävelee mäkeä ylöspäin. Auto ohittaa risteyksen. Tuuli riepottelee rakennustelineen pressua. Nainen kulmapöydässä kääntää lehteä. Minä istun tässä pienellä pyöreällä pöydällä ja näpyttelen näitä sanoja. Latte lepää nenäni alla ja minulla on huoleni. Ja minulla on huoleni. Sinä, joka olet tätä lukemassa saatat ehkä olla kiinnostunut nyt tuosta huolesta ja kenties sinä jäät saamatta sitä uteliaisuuden kaipaamaa tyydytystä, että mistä minä olen huolissani. Jostain asioista on vaikea kirjoittaa avoimesti. Rikollisuus, päihteet, itsetuhoisuus, sitten piinatut yksilöt, affektit, rikkonaisuus... Muiden ihmisten haasteita, jotka eivät sillä tavoin minulle kuulu, että niitä soisin itseni tähän kirjoittaa, mutta sinä, joka yhä luet tätä voit vain olettaa, että minulla niin kuin jokaisella on huoleni ja minulla on tarpeeni, ja minä mietin, että enkö minä voisi unohtaa ja elää normaalisti ja toteuttaa pyrkimyksiäni ja elää elämääni. Mutta huoli on sellainen tunne, että se kaiketi kertoo hyvästä tahdosta ja uhkakuvista, ja kenties ne saavat tätäkin kirjailijaa kiusata. Ja niinpä minä tunnen tunteeni, hörpin tuota lattea, pyyhin kutisevaa viiksikarvoitusta, yritän keskittyä tähän, mitä on olla nyt ja löytää tämän hetken. Kopinaa, kilinää, tomeraa ääntä, sitten ajatuksia vaativista luonteista, narsismeista, huolta, pelkoa. Kaktus ja joku punertavan oranssi kukka reunustavat läppäriäni... laitteet yhä ulkona, mies mäkeä alas. Ja alan nojata nyrkkiini uupuneena. Jotain jää täysin löytymättä ja jotain löytyi täysin. Kai tämä matka, ensimmäisestä sanasta, ajatuksien seuraaminen on kuljettu. Vaativaäänisen miehen jalka tärrää, kädet heiluvat puhuessaan. Valot, varjot. Mies kuolee jossain. Onko hän minun tuttuni, olenko häneen kiintynyt, olenko minä ollut hänestä huolissani - vai onko hän joku muu? Mies kertoo olevansa hyvissä voinneissa. Huolet ovat olleet turhia. Onko tämä kuitenkin minun tarinani? Minä olen istunut kahvilassa ja miettinyt tätä. Mies pikkutakki päällään kävelee nurkkapöydältä edes takas. Hieron jälleen otsaani. Ja mietin, mitä olen miettinyt ja mitä olen kertonut. Ja minä hörppäsen latteni loppuun ja kävelen tuosta ovesta, katselen, kun laitteet yhä toteuttavat tarkoitustaan, joku kävelee mäkeä ylös, jatkan tietäni eteenpäin, käännyn pienelle puistikon hiekkatielle, nousen rappuset ylös... Mutta nyt olen väsynyt ja uupunut, huolissani.

miltei huoliaan jakamassa:
Lemmi
kahvila Sävyssä
2019 5.8

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta