Hetkestä ja muodoista (kahvilassa)

Olen alkanut reflektoimaan omaa kirjoitusmetodiikkaani. Olen alkanut pohtimaan, miten tällainen hetken etsiminen ja yritys saavuttaa se, siirtää se sanoiksi, välähdyksiksi, jotka pysähtyvät ja jäävät juuttuneina omaan dynaamiseen mutta vain hetkensä dynaamiseen tilaan - kuviinsa… miten se näyttäytyy. Ja tätä eksynyttä yritystä peilata itsensä siitä, miten sanansa sanoittaa, olen alkanut miettimään... Onko se näyttämässä turhankin rikkonaisena itseni, kirjoittajan? Kun minä kuitenkin kykynen hyvinkin tavoittamaan tunteet, kokemukset, ymmärrykset, kuitenkin kaiken sen mitä yleisesti huomioidaan ja (monesti toki juuri ja juuri) tiedostetaan. Minä vain etsin jotain muuta, jotain siitä kokemuksesta, jota ei oikein kuitenkaan osaa rajata ja määritellä, näyttää varsinkaan. Yritän saada näkyviin jotain, jota ei juurikaan näytetä vaan joka jää sellaisena jotenkin subjektiivisena itsestäänselvyytenä kokijan... no hetkeen - ja sitten unohtuu ja suodattuu pois, on miltei merkityksetön, muttei kuitenkaan ole. Jotain tarkkanäköisyyttä minä kenties tavoittelen, mutta kuin sellaista, joka, jos tarkkaan ja kiintyneesti tarkkailee, häivähtää pois. Mutta, jos sen sattuu huomaamaan aavistuksena, värinä, ilmeenä, sävynä, sanojen suhteena, valintoina siitä, miten asiat määrittelee ja nimeää, niin kenties sen kuitenkin saavuttaa. Tosin onko sekään totta? Tosin onko tämä kuitenkaan mitenkään tarkka määritelmä tästä, mitä minä toteutan, kun kuitenkin tämä on nimenomaan minun hetkeni, mitä minä esiin tuon, ei niinkään mikään tieteellinen prosessi, vaikka minä sellaiseksi melkein tämän tutkailun yritänkin määritellä. Ja alan miettimään tuoda tähän jotain kontekstia kuten vaikka baristan kohtaavan katseen hänen tuodessaan latteani tai kenties tämän selkeyden aavistuksen tässä olotilassani mutta samalla varautuneen ja... jotain pitäisi nyt saapua, näyttää tämä toteen. Rinnastaa ja näyttää. Ei tällaista teorisointia voi osoittaa kuin näyttämällä hetken ja ihmismielen. Ei tällaiset tulkinnat ole olemassa kuin nuissa konteksteissa, kuin yhden ihmisen hetkessä. Ei koskaan ole eikä tule olemaan. Joku saattaa näistä jotain kokea oppivansa, mutta sittenkin se jää jäljeksi sen näköisenä kuin sattuu näihin sanoihin kiintymään - ja jää sen näköisenä seuraamaan lukijaa hetkestä seuraavaan (muuttuu ja kenties kohta murenee...). Nainen kävelee risteyksen diagonaalisesti ja asettelee jotain harioillaan tai tunnustelee lapojen väliään olkansa ylitse. Kuorma-auto tekee uukkarin samaisessa risteyksessä, sitten kaksi kolme pienempää ajoneuvoa, pyörä, toinen. Mitä nämäkin ovat? Miten nämäkään tämän postauksen teorian saisi kiinnittymään? Taustamusiikki helisee ja luo jännittävää tunnelmaa. Barista kolisuttelee ja kilisyttelee. Miten minä voisin edes löytää itseni näistä – ja varsinkin miten minä voisin jakaa itseni tämän kaiken näyttämäni kautta (vaikka minä niin väistämättäkin teen). Lapsi kihisee innoisssaan, nainen ottaa muutaman ripeän askeleen oven edestä. Vastapäätäistujan jalka tärrää. Tuulee. On lämmin. Tunnustelen sandaalejani. Ne eivät tunnu täysin hyviltä jaloissa. Mietin tuota lattea tuossa. Mietin analyysiä, jonka kuulin kirjoittajakoulussa, siitä kuinka kahvikupin saapuessa tekstiin kirjoittajan huomaa orpona, kun hän ei tiedä enää, mitä sanoa. Minä en tiedä koskaan mitä sanoa, miten jatkaa, tietoisuus vain eksyy ja etsii ja unohtuu ja välittyy. Kaikki nämä ulottuvaisuudet tietoisuudelle on yhtä aikaa läsnä, väreillen ja välillä selkeämmin ominaisuuksia ilmentäen. Uhh. Nyt sitä eksyy johonkin määrittelemättömän määrittelyyn, yrittämään nimetä jotain, jolla ei ole hahmoa, ei ole nimeä, ei ole muotoa, jollei sitä itse tuo – ja mitä sekään on? Voiko niin oikeasti tehdä? Voinko minä kyetä muodotonta nimeämään kuitenkaan täysin sitä ymmärtämättä? Vai onko tämä jotain helppoa ja halpaa yritystä puoskaroida, olla muka jokin ajattelija. Mitä siihen edes vaaditaan? Olenko minä alkuunkaan jäljillä? Onko kukaan? Mitä se tarkoittaa? Enkä tarkoita leikitellä, argumentoida... Voiko ihminen alkuunkaan olla oikeassa? Ajattelen kysymysten omaavan subjektiivisia konteksteja, vastausten samaiten, jokaisen vastauksen, ja kultturillisia myös, lajille ominaisia... Eksyn luomaan lisää teoriaa, jakamaan tätä - jostain syystä, jotain todistamaan, kenties vain, jotta olisi helpompi olla, väittää jotain johonkin asuun, joka on helpompi sietää... Nainen kävelee kipsi jalassaan suojatien yli, auto, vastapäätäistujan puhelimesta kuuluu suhinaa ja sipinää. Vai kuuluuko se tuosta taustamusiikista? Minä ole näyttänyt itseni, mutta olenko ollenkaan. Hetken? Sanoja paperilla, ei edes sitä. Väite, yritys sanoittaa jotain, ilmaista. En tiedä onko tämä mitään muuta.

Teorioita purkamassa:
Lemmi
Kahvila Sävyssä
2019 24.7

 
 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta