Laulajasta, kielestä, kielisoittimesta, itseilmaisusta sekä niiden asuista ja ilmentymistä

2019, 12. kesäkuuta

Tallenne AdriAnne Lenkerin “Gone” -kappaleen sanoituksista (hakukoneen esittämänä)…

Voisin kenties vaihtaa tyyliäni, voisin kenties laittaa tähän pillkun sijaan pisteen. Palata johonkin vanhaan konventioon. Vai mitä tämä on, tämä piste tässäkin. No, olkoon se. Iso alkukirjainkin syntyi kuin vahingossa, joten kenties sekin saa jäädä. Mitä tämä sitten on? Minä periaatteellisesti kai - vai taiteellisista syin - tavoittelin jotain ilmaisua, jossa ajatus saa lentää ja kieliasu seuraa perässä. Kieliasun tuli olla palvelemassa sanoja ja ajattelua. Ideana oli löytää asu, joka mallintaa ajattelua, mutta kenties kieliasu on mahdollistamassa ilmaisua ja ajatuksen täytyy säilyä ilmaisun esiasteena, ei niinkään sen rakenteena. Ja kenties täydelliset lauseet sitten vain tavoittavat paremmin lukijan. Kenties on helpompi tulla ymmäretyksi kuitenkin konventionaalisin kielellisin keinoin itseään ilmaistessaan. Mutta siitäkään en ole varma. Voihan se olla, että tästä blogista tulee sillisalaatti, jossa kirjoitustyyli muuttuu yhtämittaa. En ole varma. En osaa sanoa. Sitten jotain muuta pitäisi tähän saapua rinnastamaan pohdintoja. Aistimuksia minä kaipaan tähän - tai se on jokin metodinen ratkaisuni, jota tulee toistettua: kielisoittimen hento poljenta, hieman valittava ääni laulajan, joka kertoo jostain niin kuin jokainen. En ole ottanut selvää mistä, niin kuin yleensäkin on tapana. Jostain syystä sitä kiintyy tunnelataukseen ja irrallisiin lauseisiin, pieniin hetkiin, paremmin kuin mihinkään suureen sanomaan. Ja sitten alan yhdistämään nämä kaksi teemaa. Voinko jälkimmäisen kautta esittää edeltävän omasta kieliasustani. Voinko rinnastaa tunnelatauksia ja hetkiä ja aavistuksia, mitä laulun seasta bongailee, kieleen ja pohdinnan kielelliseen rakenteeseen. Jotain sellaista minä kuitenkin olen kenties etsinytkin: se on ääntä, joka välillä ottaa kyytiinsä, välillä jää epämääräiseksi: tunteiksi ja värisävyiksi, aavistuksiksi häilyvästä hetkestä. Mutta nyt tästä hetkestä en löydä juurikaan muuta mihin tarttua; sama naisartisti jatkaa itseilmaisuaan. Jotain hän yrittää sanoa niin kuin jokainen. Loputon tarve, loputon matka. Miksi sitä sitten johonkin kiintyy? Miksi toisen ääni ja ajattelu on sitten itselleen läheisempää vaikkei ihmisestä tietäisi juurikaan mitään? Ja jostain syystä minä mietin sosiaalista mediaa ja samalla uutta teostani, jonka pitäisi kertoa ilmaisuntarpeesta ja halusta tulla kuulluksi, mutta joka samalla yrittää etsiä, mitä senkin tarpeen takana on, mikä on jokin kuva maailmasta, jota itse kukin välittää. Miksi se välittyy ja miksi sitä loputtomasti jaetaan? Ja siten informaatio syntyy, ja näin ollen eksyn jo sen sortin käsitteisiin, että parempi palata alkuunsa ja saada tämä johonkin metafiktiiviseen suppiloon, joka voisi tyydyttää lukijan: ”and you're gone, gone, gone, gone” laulaja kertoo, ja minä, minä tunnen jotain, mutten ole aivan varma mitä...