Aatteista, skeemoista, sanoista, muurahaispesistä ja appelsiineista tjs

Olen herännyt. Lauseen pitäisi olla jokin merkittävä avaus, jota seuraa jokin suuri aate ja ymmärrys, niin kuin me niitä ihmisinä etsimme, jokin käännekohta elämässä, kun alkaa näkemään asian eri tavalla kuin ennen, omenan appelsiinina vai mitä se nyt oli, kun keskittää katseensa niihin nyppyihin appelsiinin kuoressa ja ymmärtää jotain enemmän. No olkoon hedelmät ja hedelmät juurikin: hedelmällisyydet ja hedelmälliset aatteet, kaikki, mihin hedelmät liittyy. Ja tämä postaus alkaa jälleen eksymään johonkin, johon nämä postaukset eksyy. Eikä se sinällään haittaa alkuunkaan. Olen pikemminkin aika ylpeä tästä, että voi jaaritella enemmän ja vähemmän fiksuja, yleensä vähemmän, mutta onko sekään totta. Kaikki riippu konteksteista, joita sattuu miettiin ja mistä kiinnostumaan. Ai niin joo, ja minä olen herännyt. Eilisyön taistellut sisäisiä haasteista vastaan tai pikemminkin mennyt niitä kohti, ajanut mielessäni tuomitsevia hahmoja jostain käsitteellisestä talosta ulos – terapeuttisessa mielessä. Jostain syystä sitä on oppinut miettimään tunteidensäätelyvaikeuksista isääni osoittelemaan sormella ja olemaan vihainen, kun on muka rikkonut jotain mystistä sääntöä siitä, kuinka olla täydellinen ja virheetön. Ja sitten minä ajattelin, kun terapiassakin saatetaan, jos joku hahmo on jäänyt kiusaamaan, ajaa se jonkin sortin roolileikissä ulos huoneesta. Ja no ainakin sitä tuntui siltä, että sitä pitää omia puoliaan. Ja miten tämänkin jokin psykologiaan perehtymätön lukee? Jostain syystä se huolettaa minua. Kaipa se on luonnollista sekin. Ja näitä sitten tulee käsiteltyä kirjoittaessa niin kuin mitä tahansa, mitä mielessä liikkuu. Ja minä olen herännyt. En tiedä onko sillä relevanssia, mutta ihan konkretia on se, että puolitoista tuntia sitten nostin pään tyynystä. Ja minä tosiaan olen herännyt. Johonkin sen kai piti viedä, tuollaisen viittauksen, mutta ei se sitten vienytkään, muuta kuin näihin sanoihin, ja kaipa sitä näistäkin voi olla tyytyväinen. Sitten alan keskittyyn kieliasuuni ja sitten huomioin Nick Draken ei-ihan-käheän lauluäänen ja olen tässä. Mitä se sitten ikinä kulloisellekkin tarkoittaa. Ihminen muotojen uhrina. Niin kuin nuo skeematkin, että joku tulee muka raivoaan, kun elää sellaisena kuin on. Sitten minä mietin maailmaa tällaisena kuin se on ja ihmisiä täällä tekemässä omiaan ja siinäpä sekin sitten on: jokin muurahaispesä – kukin olemassa sitä mitä on. Voiko sitä oikeastan juurikaan edes puntaroida, tai kun puntaroi niin eikös se ole ihmisten välistä, ei mitään metafyysistä ja universaalia? Tiedätkö, kun ihmisten kesken selvitellään välejään, että miksi sinun piti mennä tuo tehdas pystyttään, joka tuhoaa sademetsät ja tuottaa hirveät määrät saastetta? Ja sinä siinä, miksi sinun piti alkaa ihmisiä vainoamaan ihonvärin takia ja sinun sitten piti alkaa yrittään muuttaa maailmaa ja minä tässä, minun piti alkaa antamaan kaikelle tälle asu… Että tässä me ollaan, näin ihmisten kesken. Ja siinä sitä ollaan, mitä se ikinä sitten onkaan. Ja mitä minä oikeastaan edes yritin sanoa? Että minä olen ihminen ja ajattelen. Siinäpä se sitten. Ei sillä sen suurempaa arvoa ole. Tai saattaa ollakkin, mutta se on mitä se on, tässä tapauksessa sanoja näytöllä... Uhh, turhaapa minä mitään tässä julistan. Nina Simone alkaa lauleskeleen haikeasti, ja tuokin on jotain niin paljon enemmän kuin tällainen sanojen, kuvien, muotojen viskely. Tuo tunne, joka on jonkun syliin kaipaamassa... … … Sinne minäkin kaipaisin, en minnekkään erehtymättömyyteen tai luomaan lausetta, joka valloittaa ihmismielet, en mihinkään viisauteen. Mutta nyt minä valehtelen.

etsimässä:
Lemmi
Helsingissä
2019 7.7.

 

 
 

Seuraa blogia: Blogit.fi | theblogjungle | Bloglovin’

Tutustu teoksiini: Sinusta, isäni | Onnesta