Kahvila Sävy, interiööri, kirjailija

Kahvila Sävy, interiööri, iltapäivä. Kirjailija istuu tuolillaan ja odottaa tilaamaansa lattea, ja jotain tapahtuu. Mutta mitään ei tapahdu. Taustamusiikki junnaa geneerisenä, asiakkaat pienessä tasaisessa pölinässä ja ölinässä. Autot suhahtelee ohi suhahtaen hieman äänekkäämmin oven ääniväylän kohdalla. Viereisessä pöydässä istuva lähtee etsimään jotain ja palaa.


Ja minä (nyt elokuvakäsikirjoitusksesta päiväkirjamaiseen kielirekisteriin palaten) istun tässä. Jokin piinaa ja kiusaa mutta ei esiin paljastu. Jokin sellainen otsalla. Jokin, jota on kutsuttu karkeillakin nimellä, mutta minä sanon, että se on sellainen pyöreältä tuntuva hieman jyskyttävä kurttu. Ja siinä se on. Sitä tietää, että siitä se helpottaisi, kun hiffaisi, mistä se on siihen syntynyt. Voisi miettiä ja kenties mietinkin taapäin päivän ärsyyntymyksiä ja miksi ne sitten ovat mahdollisesti jääneet piinaamaan. Jotenkin tekisi mieli väittää, että tämän vuoksi minä kirjoitan: yritän oppia, mitä on olla minä. Mutta en tiedä, onko se sinällään totta. Saattaa se ollakin. Pesutuvan edellisellä käyttäjällä meni 15 minuuttia yliajan. Minulla kävi mielessä, että se ei piittaa, mutta kyllä se lopulta piittasikin. Mutta sellaista se kai on. Mikä on, onkin sitten miltei irrelevantti kysymys. Se. Mutta sepä siitä. Jääköön se. Jääköön tuo kurttukin otsalle. Vai onko se siitä, kun valmennettavat teinit olivat epäkunnioittavia tai kun vastuuvalmentaja ohitti ohjeistukseni? Mutta kenties sekin saa jäädä. Nyt tosin oikeastaan kurttu vähän päästi otteestaan. Kenties se oli sitä sitten. Tällaisessa reflektiivisessä olossa nyt sitten istuskelen tässä ja hörpin kuumaa lattea. Siinä on jokin sydämistä muodostunut kasvi pinnalla tai sitten sen voisi kertoa sellaiseksi kuvaksi, jossa on kolme toisistaan pienenevää sydäntä päällekkäin. Mutta jääköön sekin. Barista kolisuttelee tuoleja ja rahhaa niitä lattian pinnalla niiden metallisesti kirskuessa. Melkein niin kuin ärsyttäisi. Mutta... ja nyt alan tavanmukaisesti reflektoimaan tätä, mitä minä kirjoitan ja sitä, mitä lukijat kaipaavat, ja mietin, voinko minä kirjoittaa negatiivisesti asioista. Olisiko syytä olla jotenkin innokas ja positiivnen, mutta vit* minä en ole. Enkä tänään kykene sellaiseen. Saako kirjailijaa vituttaa? Saako kirjailija kirjoittaa vittuuntumisistaan? Voiko sen tehdä mielenkiintoisesti? Saako ylipäätään kitistä ja valittaa? Yksikään noista kysymyksistä ei ole relevantti. Puhelin helisevään nuottiin pirisee tiskin takana. Ulko-oven viereisen pöydän naisen äänenpaino saa minut kiinnostuneeksi. Naisen jalan kärki kääntyy osoittelemaan tänne päin. Ääni suhisee vähän. Joku kävelee kulahtaneissa lenkkareissaan ja haaleissa farkuissaan pyöreälle kulmapöydälle. Kuppi tärähtää töksähtäen pöytään. Kuppeja kilisee. Ja tämä postaus päättyy ilman kontekstia, joka saisi nämä liitettyä kokonaisuuteen, vaan täytyy hyväksyä, että kappas! Ja sitten minä mietin, että metafiktiivisesti loinkin tähän lopun... ja jotain jää puuttumaan, mutta kurttu on kuitenkin ihan miltei poissa.

kertoja-protagonistina:
Lemmi
kahvila Sävyssä
2019 13.6.