Ikkunanäkymästä, muurahaiskeosta ja ihmiskunnasta saavutuksista ylpeine yksilöineen

2019, 5. kesäkuuta

Yksi katselemassa ikkunastaan maailmaa. Jostain syntyy myös reflektio - vai puuttuuko se todella kuitenkin.

Mietin, että ihminen on tehnyt maailmaan muurahaiskekonsa, jotain sen piti kertoa kaikesta tästä aherruksestamme, oliko se arvostusta muurahaisia kohtaan vai kenties vain irti päästämistä jostain suuremmasta arvosta, täällä poukkuroimassa muurahaispesissämme, kuta kuinkin melkein yhteistyössä ja toisiamme kunnioittaen, kuta kuinkin, ja siihen se ajatus sitten jäikin, katselemaan imaginaarisesti jotain kärkästä ylpeää ihmistä, joka ei alkuunkaan osaa samoilla silmin katsoa, vaan tohkeilee digitaalikellolla, tietokoneella, kännykällä, isolla teeveellä ja sillä isomman puoleisella luolalla, jota joksikin cerniksi nimetään, en minä sano, etteikö, no enpä minä sano etteikökään tai ainakaan jatka siitä sen enempää, täällä me puuhailemme, minä kirjoitukseni parissa, haaveillen nobel-palkinnosta ja suuresta menestyksestä aina jostain muutaman kulman takaa saapuvasta, katsellen pihalle näitä hökkeleitä, joihin satakunta ihmistä asettuu pesimään ja olemaan ylpeä siitä, mitä omistaa ja osaa, ja sitten tämä jatkuu ja jatkuu, tuskin loputtomuuksiin mutta kuitenkin, ihmiset samassa etevymmyyden tunteessa pöyhkeilemässä saavutuksillaan katsomassa reflektoiden vanhoja aikoja ja kuinka tyhmiä sitä oltiinkaan, huomaamatta, että samalla silmällä meitäkin 2019-vuoden idiootteja katsellaan, mutta mitäpä siitä, minulla on oma puuhani, jossain kompleksissa systeemissä, jonka ihan miltei, jos haluaa tarpeeksi pinnistellä mielikuvitustaan, voi muurahaiskeoksi myöntää, mutta joka on jotain ihan eriä, jotain inhimillistä ja käsitteellisen ihmisen mukana retuuttamaa, meemistä meemiin ja saavutuksesta saavutukseen, tunteesta tunteeseen, olen saavuttanut jotain ja kaipa se sitten on jotain reflektointia vai onko tämä rauhaa, että voi ulos katsellessa katsella vähän haikeana, että siinä se on maailma, mitä sillä tehdään tai mitä me teemme ja mitä se tarkoittaa, ja onko sillä mitään merkitystä, miten noihin kysymyksiin vastaamme, minäkin tällaisena omanlaisenani idioottina eikun ihmisenä, viisaana ja niin etevänä, reflektoimassa ja värittämässä jotain maailmankuvaa oman värikseksi – ja vielä koskaan oikeasti näkemättä muuta kuin konteksteja, alluusiota ja potentioita, eikä sitä muurahaispesääkään ole, ellei lähde kangasmetsikköön etsiskelemään, ja onko se sekään nyt fiksua, jotain sellaista todistella todeksi, joka vain väistämättäkin on väistämätön, uh, mitähän minä edes tässä yritän ilmaista, jotain rauhantekoa tämä on, että menköön ja olkoon ja tulkoon, minä istun tässä ja katselen maailmaa, ja se on mitä se on, miten ikinä me sen nimeämmekään omine ihan fiksusti koossapysyvine rakennelminemme ja vähän vähemmän koossapysyvinemmekin, (sitten jonkin etääntymisen vuoksi blogipostaus päättyy vilkaukseen ikkunasta ja siihen, että näkee jotain, mutta ei kuitenkaan osaa sanoa - eikä ikinä opikaan)