(Ainakin) sipsipusseista, kodittomista, resonoinnista ja riittämättömyydestä

2019, 6. toukokuuta

kuv(i)a kuvassa kameroineen (sekä tunnetuksitulevaisine sipsipusseineen)

Mietin juuri mielessäni jotain kaavaa, miten luodaan konteksteja runoon, ja kuvittelin itseni erääseen arvostettuun opinahjoon artikuloimaan: jos kirjoitat: “minä kävin kaupassa, ostin sieltä kaksi sipsipussia ja kävelin sieltä pois”, niin sinulla ei ole vielä kontekstia, mutta, jos siihen lisää “kävelin kodittoman miehen ohi”, niin sitten se konteksti on runossa vai oliko se jännite, no olkoon, ja vielä kuvittelin itseni lisäämään: (hyvän) kirjailijan tehtävä on saada kontekstinsa resonoimaan, mitä vaivattomammin ne resonoi ja soi sitä...
ja jotenkin sen piti jatkua... no joo, nämä teoriat eivät oikein ole valmiit, mutta näinpä minä jonkun teeman tähän toin ja itseni tähän sipsejä (melkein) pussillisen syöneenä ja huonoine omatuntoineni istumaan, kirjoittamaan jotain suurta teoreema, joka sortuu itseensä, mutta sitten minä päädynkin siihen tilanteeseen, jonka jo tuossa pohtiessa ja kirjoittamisen aloitusta puntaroidessa ennakkoin: minä en tiedä, mitä sitten, siinä se loistaa, se teoria ja koko konteksti(nippu), ja ei ne oikein resonoi edes, jotenki jäävät orvoiksi ja kiinni kuroutumatta, mutta kenties se ei ole niin vakavaa, kenties minä vain turhan aikaisin aloin sitä kirjoittamaan ylös, ennen kuin ajatus ehti elämään ja tarttumaan maailmankuviin ja diskursseihin, hetkiinkin, mutta kenties se jää, päätä on särkenyt, pelottanut suola-annos, joka sipseistä minuun siirtyy, huolestuttanut, miten minut koetaan, kun valmentamani joukkue otti takkiin ja bussi(tm) ei pitänyt tai jotain sellaista, ja tässä minä tosiaan istun teorisoimassa jotain enkä edes muista mistä syystä, mihin tuo linkittyi, mistä se syntyi, mitä opettamaan ja kenen työtä rinnastamaan ja mistä syystä, millaisin tuntein tai tarpein, ketä varten ja kuka tuosta oppia saisi, vai syntyikö se ihan vain jotain omanarvontuntoa pöhöttään ja tukeen ja... no, jotain sellaista,
beth gibbons laulelee ”it's all over” ja sitten vaikenee, sitten jatkaa kate bush, jotain minä yritän etsiä, sitä palkitsevaa hetkeä, kun asiat kytkeytyvät toisiinsa, näennäisen toisiinsa-kiinnittymiskykenemättömät, ”kabushka, kabushka” yhdyn lauluun, mutten siltikään saa tätä punottua kasaan, toinen tekstinpätkä jo samankaltaisin oirein perätysten, se ei tuo luottamusta tähän, mitä on olla arvokas ja pidetty, arvokas ja pidetty, en tiedä, onko se sitten siitä kiinni, olen lähetellyt kaksi mailia bloggareille mainostaen tekstejäni, yrittänyt alkuunsa läpällä ja sitten vakavasti saada OTZ Shoes:seja sponssaan minun huonot polveni paremmiksi, mitä ne kyllä ovat jo (kiitos OTZ Shoes, kirjoitan vielä epätoivoisen toivottamana yrittäen viimeiseen asti myydä omaa (markkina-)arvoani) ja nyt odottelen sitä viimeistä tuomiota sen suhteen, tarpeena suunnitella jokin suuri strategia saada näkyvyyttä entisestään, sitten ihmissuhdehaasteet, jotka eivät tähän saavu, tunne otsalla, niin kuin kaikki (maailman, ei kun elämän, ei kun ihmisyyden, ei kun läheisten, ei kun...) paino olisi päälläni kiusaamassa jokaista askeltani, ja kun vielä haaveilin erääseen facebook-nimiseen sosiaaliseen kanavaan laittaa postauksen, jossa myönnän olevani tämän taitelijanimen takana ja samalla paljastaen julkisesti henkiset haasteenikin, niin on sitten jonkin verran tunteita, ja jokin teoria piti jotenkin kertoa kaikesta tästä ja vakuuttaa, että se resonointi tapahtuu joka tapauksessa, kun lauseita laittaa yhteen, mutta oliko se myös niin, että arvoa niillä on vasta, kun ne luovat jotain arvokasta, uh, eh, jotain minä halusin sanoa, oliko se, että katsokaa minua ja että minä osaan, enkö osaakin, hyvä kuoma, eikö se riitä, enkö minä vain voisi riittää ja eikö sanat vain voisi, hetket