Vapusta, dkt:sta, itseilmaisuista, hetkestä ja filosofisesta teesistä

2019, 1. toukokuuta

vapunhämyiset silmälasit ja serpentiinit sekä tuoppi. (kuva kuvattu vahinkolaukauksella: ~ekologista hyödyntämistä ~ laiskaa ~vappupäiväisen väsynyttä.)

Jostain syystä - ilman suurta ajatusta (joka yleensä minut vetää näppäimien äärelle) - alkaa kyteä tarve kirjoittaa ja se saa minut epävarmana ja jatkuvasti sanoja-vaihtelevaisena ja tietämättömänä, mitä minä etsin tai mitä alan lähestymään, tähän istumaan ja tätä ylös kirjaamaan, vappu meni ja tuli koettua ja oltua ja elettyä ja osallistuttua (dkt-onnistuminen, jehh, uhh, olkoon), ja jotenkin se kenties haluaisi löytää tiensä paperille (tai siis tähän nykyaikaiseen korvikkeeseen: tummiksi merkeiksi valaistulle näytölle) ja onko se nyt mikään määrittelemätön ”se haluaa löytää”, eikö tämä ole ennemminkin jokin tarve, puhdistautumisesta, kasaamisesta, purkamisesta tai jostain muusta, näin minä tätä metafiktiivisesti kiertelen ja kaartelen, vapun tapahtumat kuitenkin jäävät, sillä ne eivät juuri nyt tähän blogiin kuulu, huonot läpät ja ihmissuhteet ja sosiaaliantropologistyyppiset kokemukset, selvinpäin kun hyvin tietoisesti läsnä katselee, miten ihmiset käyttäytyvät ja puuhailevat kukin omien mallien ja motivaatioiden ja tunteiden ja tarkoitusperien ja viettien ja niin edelleen mukaan, sitten alan kirjoittamaan, että white stripesin laulaja painokkaasti toteaa jotain taustalla, mutta biisi vaihtuu ja jotain kytevää yhteiskuntakriittistä ja kapinoivaa matskua alkaa soida, jääköön sekin, ihmiset ihmisten tavoin, jotain hyväksyvää otetta, irti päästävää, jo kovin pitkään maailmantuskan kanssa painineena se on taito ja on tuomassa mielenrauhaa, tuollainen irtipäästö, mutta kuuluuko tuollainenkaan kirjoittajablogiin, ehkä se jopa saattaa kuulua, ja tämä postaus alkaa tuntua heikolta ja etsivältä, mutta sellaisenahan tämä hetki alkoikin, hakevana ja etsivänä ja, tiedän jo valmiiksi, koskaan perille löytämättömänä, sivut alkavat ottamaan askeliaan näkyvyyden suhteen ja se tuntuu jopa ihan hyvältä, tietysti pelottaa, miten kukainenkin äänettömäksi jäävä lukija minut miettii ja miltä se tuntuu olla sellainen kuin kukainenkin on, mutta se voi olla jotain syvällä pesivää tarvetta tulla pidetyksi ja hyväksytyksi jopa siedetyksi, ettei sit heitetä ikkunasta koleaan ja lauman ulkopuolelle, onko se lauma sitten joku ihmiskunta, uhh olkoon, kai minä luovutan tämän postauksen suhteen ja annan tämän olla epäkoosteinen ja fokuksesta vähän sivussa, ilman suurempaa koheesiota, synteesiäkään, ei-ihan-repaleinen ja jotenkin vain ihnmillisen vajaa, tosin kyllähän sitä yksilö lukiessaan joka tapauksessa aukkokohtia omien tulkintojensa mukaan yhteensaattaa ja määrittelee, kunhan ei tuskastu ja eksy ja jätä koko lukuprojektia, mutta sekin uhka on kestettävä, mutta eniveis, palkitsevalta tuntuu kuulla ja huomata, että tekstini kelpaavat ja niitä arvostetaan, jonkin sortin toivoa tosiaan on erityisen hyvään onnistumiseen, arvostukseen ja menestymiseenkin kenties, saa nähdä, enkä minä tosiaan tiedä, mitä minä olen silleen temaattisesti tahi tunteellisesti tähän tuonut, joten tämä päättyy tällaiseen epämääräiseen tunteeseen, että mitähän tuli sanottua ja miksi ihmeessä, kenties senkin vastauksen vielä löytää pohtiessa ja rauhaa etsiessä vai mitä se on, kun yrittää kasata tämän hetken ja mitä on olla minä, ja jess, tuollainen sopivan koosteinen filosinen teesi tähän loppuun kasamaan kaikeen edes johonkin ideaan; minä, hetkessä, maailmassa (ja kaikenlaista sen sellaista)