Ihmisarvosta, uutispimennosta, valta-asemasta, Kantista ja siitä muusta, mikä tähän sanoiksi syntyi

2019, 21. huhtikuuta

Joku sanoi kerran, että kun kahvikuppi siirtyy teksiin on tehnyt virheen; olen tehnyt monta virhettä.

Vaikea päivä, kahvila, iltapäivä, heräsin turhan aikaisin, venäjä ja jenkit ammuskeli ohjuksiaan, mutsini sen minulle kertoi, minä olin uutispimennossa ja sitten minä olin jossain kaupungissa, joka oli ennemminkin ryhmä toisiinsalinkittyneitä huoneita, heräsin siihen, kun mietin, että jaa tuo upseeri taitaa haluta raiskata minut, kun pitää vankina ja on samalla ystävällinen, ja että jaa taitaa olla fiksumpi vain yrittää nauttia siitä, ja sitten minä näin saumani karata ja juoksin ovet paukkuen ulos huoneesta toiseen huoneeseen ja olin varma, että tulen jäämään kiinni, no, herätessäni minä olin vapaa vaikka peloissani, sitten kirjoitin vastineviestin etnonationalistille siitä, että miten jakamaton ihmisoikeus koetaan ja mistä se on saanut alkunsa tai ainakin jonkinlaisen teorian (Kantilta), no olkoon, ja nyt, kun kävelin tänne kahvilaan, minulla oli niin kelpaamaton ja friikki olo, että meinasin jättää tulematta, en tiedä onko tämä nyt runo vai blogipostaus, jos toisin tähän jonkun kontekstin ihmissuhteista, rakkaudesta ja intohimosta, niin tämä voisi olla osa tuota kirjoittamaani kokonaisuutta, mutta se saattaa jäädä, kun ne eivät ole oikein esillä juuri nyt, otsalla tuntuu tympeältä niin kuin jokin vaivaisi, niin kuin jokin ei yleensä ottaenkin vaivaisi, lähes kaikkia kaiken aikaa, uhh, sitten minun täytyy kirjoittaa, mitä on olla kirjailija, jos tämä ei ole runo, kenties minä vain kirjoitan ja katson sitten, minne tämän siirrän, jos siirrän, ja tämä virke saattaa riittää siihen, että syntyy konteksti, joka tekee tästä arvokkaan postauksen, jos tämä postaus on ja olkoon tämä sitten sellainen, runoksi tämä ei muutu, teknopilputus soi taustamusiikkina, sitten lakkaa, ja minulla on huono olo ja hiukseni tarvitsisi leikkausta, kun hiustenleikkuukone meni rikki, juuri kun sain parran ajettua, ja nyt on siistimätön liian pitkä tukka (ollakseen siilimäisenä huolittelematon) kera karsitun parran, jotka nyt kompona näyttää siltä, kuin olisin viikon vetänyt jotain biletystä ja palautumassa siitä, mutta olkoon se, se jääköön, barista esittelee kahvipussia viereisessä pöydässä istuvalle turistille, nainen kävelee laukku olallaan haiheasti vessasta keskelle kahvilaa ja musiikki on kuin jostain alien-elokuvasta, joku pälisee kovaan ääneen ja minä alan rauhoittua tähän vai onko se maadoittua, hyväksyä, sietää, sopeutua, en tiedä, jotain vielä tekisi mieli jakaa ja kertoa ja näyttää, mutta se jää ja tämä loppuu siihen, kun... (ja en tiedosta mitään kiinnostavaa)