Ester Nuori Leppä

(ja Lauluja avaruudesta)

En tiedä tuleeko tästä manifesti, mielipidekirjoitus, jokin opinkappale, jossain äärettömän eksyneessä dogmassa, johon kukaan ei tule uskomaan, johon kukaan ei vetoa? Vai onko tämä kirja-arvostelu? Kirja-arvostelu tämän tulisi olla ja minun tulisi kirjoittaa jotain niin kuin minä jotain ymmärtäisin, niin kuin minä voisin jotain sanoa. Kirja, joka tipahti postiluuksta oli Ester Nuori Leppän ”Lauluja avaruudesta”, enkä minä oikeastaan kuullut sitä laulua sieltä, jotain aavistusta: pysähtynyt nuotti, leikkaus, kalvo melkein, mutta mikäpä minä olen sanomaan. Ja nyt minä mietin, että minä menetän ystävän, näen Esterin alakulooon mukautuvat kasvot ja minun tulisi tätä ylistää, ihan vain ylistääkseni taitojaan, sitä suhdetta taiteeseen, kulttuuriinkiin, tulisi ylistää sitä ihmistä, joka jos kaikki kivet, eikun mitä ne on, jos monet osaset loksahtavat paikoilleen hänen elämässään ja maailmassaan, tulee olemaan jotain, jotain sellaista, joka täyttää tuollaiset laulut ja saattaa ne sillä tavalla riepoitellen johonkin positioon, jossa ei voi kuin hiljetä. Tosin mikäpä minä olen avaruuden lauluista tai runoista kirjoittamaan, kun en vain oikein ole runouden suurin kuluttaja. Erityislahjakkuudet minua kiehtoo, jokin joka uppoaa syvälle eikä jätä sinne sukeltamatta. Äh, olkoon, tekisi mieleni pahoitella, kertoa jotain keventävää, olla reilumpi ja löytää jokin sellainen kosketus, jota en ole muualta saanut, niin kuin olen kertaalleen (ainakin) hänestä kokenut. Minä haluaisin ylistää tämän teoksen, ihan vain jonkin mahtavan uran ja matkan alkuna, mutta, mutta ehkä minä nyt kuitenkin kerron mitä minä koin ja miksi…


Orivedellä Risto Ahti opetti meille tosi-sanoista ja jostain kirkkaudesta sanoissa, sinäkin viittasit tähän kahvilasta kävellessämme hämeentietä, minä mietin omaa rönsyilevyyttäni, sinä varmaankin mietit sitä hetkeä, kun sattuu löytämään sanat sydämestään ja saamaan ne kahlituksi paperille, tai voi olla, että jotain muuta sinä mietit, kenties jotain haastetta, kuin suurta salaisuutta, jotain magiikkaa, en tiedä, minä mietin, sitä hetkeä, kun avautuu ja on välitön sanojen kanssa, olemme kai eri koulukuntaa Ahdin oppilaista, mutta tuosta anekdootista pääsemme siihen, mitä minä koin, että ne kirkkaat hetket sammuvat kai liian lyhyeen, minä en saa sitä tyydytystä, en vain millään saa, voisin pahoitella ja yrittää mielistellä, sitten mietin sitä, mitä sanoit eräästä kriitikostasi, että niin kuin sinun varta vasten olisi hänet tyydytettävä, saatava hänet vakuuttuneeksi, ja kaipa minä olen tässä samassa positiossa nyt, arvostelemassa ja väittämässä, että ainoa keinoa onnistua olisi tehdä sellainen teos, joka minulle kelpaisi, sitten minä voisin lähestyä asiaa tuon potentiasi kautta ja edelleen (samalla) esiin tuoda riittämättömyys johonkin

Ja nyt minä luulen, että minun on editoitava tämä teksti jotenkin, saatava jokin säädyllisempi muoto tähän. Tämä on itsekäs ja omahyväinen teksti kenties. On otettava jokin arvostelijan viitta niskaani ja lähestyttävä teosta sen arvonsa kautta, etsittävä ja löydettävä jotain. On unohdettava omat tarpeet ja vaatimukset, kenties omat visiot ja ajatukset siitä, millaiseksi Esterin kuvittelen päätyvän, millaisia voimia omaavan. Ja minä aion tehdä tämän uudelleen, yhä uudelleen ja uudelleen uudelleen, siten, että minä unohdan itseni ja jää vain tuo teos, jos se ikinä on mahdollista.

 
 

En tiedä, onko se itsekästä suojata toista tunteiltaan. Onko se joka tapauksessa itsekästä sanoa, että teoksen pitäisi olla jotain muuta kuin se on? Tai ylipäätään onko itsekästä väittää, että minä osaan, minulla on taitoa, jotain meriittiä, ymmärrystä, kokemusta, etevymmyyttä, ylipäätään mitään sellaista, joka sallisi toisen teoksen määrittelyn omien arvojen kautta? Vai onko se vain tämän kulttuurin, tämän aikakauden ilmiö? Vai onko se tosiaan ihan vain ihmisyyttä, tutkailla puntaroiden asioita?

minä näen kyllä, missä sinä olet onnistunut, saanut sanat jotenkin epämääräisesti tuomaan kuvan siitä, miten sinä koet sen hetken vai onko se vain jonkun nyanssin jostain (elämästä, maailmasta, itsestäsi, toisesta), ja se aika ankaran orpona ja onko se neuvottomana näyttäytyy, tulee muutamana rivinä esille ja sitten häilähtää niin kuin kuka tahansa, jonka hetken vain kokee, aistii, ymmärtää, ja sitten ne hetket luovat jonkin muodon, jonkin vähän toivottoman muodon, ihmismäisen, inhimillisen, näyttää sinut kenties, sellaisena kuin oletkaan, tietystikin, ja minä oletan, että sitä tarvitaan, tuollaista aavistusta toisen sielunelämästä, että sinne ei perukseltaan näe tai osaa katsoa, minä olen aina sellaista tutkaillut vastaantulevilta ja vieressä-istujilta ja näen jotain ja olen sinustakin tuon syvemmän olemuksen jo aistinut (tai kuvitellut aistivani) ja siihen kiintynyt usempaan kertaan, ja se nyt nimenomaan on näkemisen arvoinen, ja jos aavistus ja häilähdys on ainoa keino sinut tuoda esiin, niin silloin minä vaikenen, jos vain osaisin, teoksesi on aika hento, ja minä tiedän kyllä senkin puolen sinusta, jotenkin se vain usein jää taka-alalle, ja jokin voima, joka tuohon teokseen ei saapunut, näyttäytyy vahvempana, kenties se on editoijan asema päättää, miten sinä teoksessasi (teoksen äänenä ja kuvana) näyt ja kuulut, etkä sinä epäonnistunut ole, ja kunpa voisin sanoa, että teoksesi riittää, kenties se jopa riittää, minä en oikeastaan tiedä, sehän on oikeastaan sinun asiasi ja vain sinun

Ja sitten minä eksyn jälleen pohtimaan tätä, kuka on oikeastaan missään asemassa toista arvostelemaan siitä, miten toinen äänensä tuo ja mielen, kokemuksensa myös, esille - itse ymmärtämättä täysin kuitenkaan. Minäkin tässä kirjoitan kykenemättömänä täysin samaistumaan, johonkin ihan toisenlaiseen maailmankuvaan ja paikkaan eksyneenä, omassa tunnelatauksessani, johon vielä siirtyy sellaista aggressiota sanataidejulkaisujen ratkaisuiden suhteen, ärtymystä, kun tuntuu, että jokin sellainen keskeisin ja rohkein ja suorin ja todellisin ja aidoin jää niin usein esiintulematta ja sanoista jää ja jätetään tahallaan vain aavistus, niin kuin se olisi ainoa keino näyttää jokin hauraus (onko se elämässä, ihmisessä, toisessa, ajattelusssa, mielessä, kokemusmaailmassa vai kaikessa niissä). Sellainen tuntuu petokselta usein.

petoksesta en kuitenkaan sinua syytä, Lauluja avaruudesta ei tunnu valheelta tai miltään yritykseltä vaatettaa jotain toisennäköiseksi tai huijata äänellään, kenties ne, mitkä jopa tuntuvat virheiltä, kun lataus muuttuu kesken runon ja kielirekisteri sen myötä toisenlaiseksi, kenties ne voivat jopa olla erityisiä onnistumisia, jos sellaista uskaltaa seurata, mutta jotenkin minä en vain tavoita sitä, mitä sinä yrität sanoa, en löydä sinua sieltä sanojen seasta, kenties joku päivä, kun yritän yhä uudestaan, en aio antaa periksi

 
 

Minun täytyy myöntää: minä en osaa ymmärtää, en tiedä ymmärtääkö kukaan, mutta minä ymmärrän silti, näen tuon välähdyksen elämästä, joka, näen tuon kaskipellon, joka, joka ei ole kaskipelto vaan tuo kaupunki, jossa kuljet, näen tuon työpöytäsi tai näen työpöydän ja kukkia(?) sen päällä, jotain ne ovat kertomassa, sitäkin voisi miettiä, että mitä, ja ylipäätään sitä voisi miettiä, että mitä ja miksi sinä haluat niin sanoa tai toisaalta tuon “miksin” voisi unohtaa, katsella, kun sana piirtää kuvan ja kuviahan niiden pitikin synnyttää, miltei jokaiselle, jokaiselle, joka eksyy sanoja lukemaan, noita sinun sanojasi nyt, jotain niiden piti kertoa, enkä minä oikeastaan ymmärrä, en ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt, jotenkin kaikki näyttää niin samalta kuin aina, niin kuin sanat yleensäkin, mutta en minä osaa sanoa, mikä sana on toista parempi tai tärkeämpi, milloin on onnistunut, voin kritisoida ja ihastellakin, nauttia soljuvista, hyvin soljuvista, hienoksi hiotuista ja kauniisti asettuvista sanoista, voin pysähtyä ja yrittää tavoittaa sen, sen, sen jonkin, joka on juuri ja juuri minullekkin tarjolla, voin kenties samaistua, kiintyä varmasti, surrakkin voisin, ottaa myötätunolla itseeni tuon, mikä sieltä niin kuin jokaisesta sanastasi on aina välittynytkin, pysähtyä johonkin sanaa ja riviin ja maistella niitä niin kuin minä tein ja huomata, että kaikki asettuu kohdilleen niin kuin hyvin rakennettu, hyvin suunniteltu ja hyvin huollettu hmmm, rakennelma, koneisto, ajatus, tarina, muoto, malli, yksilö, hmmm, ja se hahmo, joka sieltä värittyy, välittyy sanojen takaa, senkin minä tunnistan ja näen selkeästi, jotenkin hieman fokuksesta toisaalla, hieman sivustalla jossain hetkessä, niin kuin sinä peilaisit itseäsi maailman kautta, ja siitäkö se sitten on kyse, se on jokin salaisuus kenties, näyttäytyä peilautuen, taittuen ja kuitenkin puuttuen, häilähteässään ja huomatessaan hetken itsensä hetkessä, jossa sattuu, johon sattuu eksymään, jossa sattuu kokemaan, aistimaan ja ymärtämään kai jotain, jotain vain, jotain, jota ei voi olla kirjoittamatta eikä sitä voi toisin sanoa

 
 

 Olet kuin kuiskaus, näyttäydyt, salaman valo ikkunan takana, vaitonainen jyrähdys, jota ei voi kuulla ja sinä siinä tekstisi äärellä vaitonaisena, mutta tunteen kanssa, joka, se on jotain, jota minä väitän tähän teokseen, hieman epävarmana katselemaan, mutta samalla varmasanaisena ja voimakkaana: kytevää voimaa, ja sitä kuloa minä olen miettinyt, sitä samaa sinussakin on, kai se on rikkonaisuuden voimaa, jota meihin kirjailijoihin pesii tai meissä palaa, ja kun tuuli vai oliko se vesi sammuttaa ja vie… no, kenties se saa jäädä, olet monimuotoinen, olet aina ollut, teoksessakin se näkyy, erilaiset hetket, erilaiset väreet ja vireet ja vireystilat, eri tunnelataukset, erilaiset hetkesi, kokemukset myös, vaikka alakulo sävyttääkin melkein jokaista sivua, ei se tunnu niin piinaavaltakaan, (voiko sellaista vaatia), mutta kenties sitten jää epäselväksi, jokin jää, en ole aivan varma mikä, kenties se on jokin hetki, että kun se katkeaa... en tiedä onko se jokin nykymalli, että sellaisiin lyhyisiin välähdyksiin pitäisi tarttua ja niiden pitäisi riittää ja antaa niiden sävyttyä sitten omiensa sekaan - vai vain sellaisten kauttako voi nähdä pinnanalaisen, en oikeastaan tiedä, sillä oikeastaan ole väliäkään eikä silläkään, että minä jotain eriä kaipaisin ja nimenoaan eriä, ei mitään parempaa tai onnistuneempa, sillä onnistunut tämä teos kuitenkin on, eikö olekin, sen täytyy olla - selkeine sanoineen ja sävyttyneine tunteineen, kirjossaan ja vakaassa, vahvassakin muodossaan, vai onko se kuitenkin herkässä, minä en oikeastaan osaa sanoa, se taitaa olla minun omaa kyvyttömyyttäni, jotain haavetta jostain, jota ei ole, jota kaipaisi, jota tekisi mieli pyytää, joskus vaatia, joskus olla melkein kiukuissaan tyytymättömänä ja julistaa, että sinä pystyt ja sinä tulet olemaan jotain sellaista, joka, mutta se houre jää, sillä ei ole merkitystä, haluaisin kirjoittaa, että tämäkin riittää, sen täytyy riittää, tämä hetki ja mitä olet tarjonnut, ja jokin hieman vaativa ja jotensakin miehinen, melkein isällisyyteen ja jonkin sortin omistavuuteen hairahtunut tulkinta saa jäädä, se on arvoton, se on jotain hybristä vielä, useiden päällä roikkuvaa, vaatteena yllämme, olkoon, jääköön…

(tässä minä kirjoittaessani minä asetan jotain raameja kuitenkin, miten reflektoida arvostelijaa esiin arvosteluun ja huomata positio, johon ajautuu, onko tällä sitten virkaa ja arvoa, en osaa sanoa) ja

Ester,
minä olen pahoillani, jos ajoittain tai lopullisesti koet hankalana nämä sanat ja sivut, en tiedä löysinkö minä sinua alkuunkaan, edes teostasi, edes omaa mielipidettäni, (kuten aina) löysin lopulta vain itseni tähän, näkemään ja kokemaan, kenties joku päivä vielä, kenties vielä joskus - sinutkin

ja kenties silloin ymmärtäisin

Lemmi